”Millaisia ääniä tilassa kuuluu? Mitä tunnet ihoasi vasten? Miltä ilma tuntuu sormien välissä? Mitä haistat?”
Liikun silmät kiinni ja kuuntelen tanssinopettajan kysymyksiä. Aloitan lattiatasosta ja nousen välillä keskitason, kyykyn ja eläinkävelyn kautta ylös. Mutta juuri nyt parhaalta tuntuu maataso. Mielikuvissani olen lapsi, joka leikkii lumella. Kauhon puuterista, kevyen kevyttä lunta maasta ja heitän sitä itsestäni poispäin. Lunta sataa myös päälleni. Liukastelen jäällä ja liu’un kyljelläni vaalealla lattialla. Liike tuntuu kevyeltä ja helpolta, vaivattomalta. Vaikka liikun silmät kiinni, en tunne olevani yksin, koska tunnen ja aistin muut ryhmäläiset ja heidän liikkeensä samassa tilassa. Koen itsekin olevani pehmeä kuin lumi ja läsnä muille, elossa kuin sieni, puu ja ihminen.
Joskus tanssi tuntuu tältä: helpolta, virtaavalta ja kevyeltä. Liikkeen aikana mielessäni välähtelee joitakin mielikuvia, yksittäisiä ajatuksia, jotka haipuvat pois kuin hapertunut lanka. Tanssiessa huomio kohdistuu hetkeen, sen on liikuttava hetken mukana. Jos keskittyminen karkaa jonnekin muualle, olen jo myöhässä, hetki karkasi, enkä tavoita sitä enää. On kuunneltava musiikin rytmiä, ja toisinaan sivuutettava se ja kuunneltava oman kehon sen hetkistä rytmiä, ja joskus toisen kehoa rintakehät vastakkain. Välillä silmät kiinni, välillä auki.
Miltä kirjoittaminen tuntuu? Se on hitaampaa. Ajatus, jos toinenkin ehtii väliin, ja joskus niin on hyvä. Joskus taas ajatukset estävät itse kirjoittamisen. Toisinaan tahmainen häpeä, musta kauhu ja tihenevä ahdistus pusertavat kehossa. Samalla herää kysymyksiä, kuten ”Mikä, tai kuka oikein luulen olevani? Mitä minä muka osaisin sanoa kirjoittamalla?” Kirjoittaessa joudun tekemään paljon työtä hiljentääkseni liian kärkkään ja teilaamaan pyrkivän tietoisuuden. Joskus se onnistuu. Silloin kirjoittaminenkin tuntuu helpolta, virtaavalta ja kevyeltä. Minua auttaa kokemus siitä, että aikaa ja tilaa on. Usein tie kirjoittamiseen kulkee aivan muun tekemisen kautta: tanssin, musiikin, kuviin eläytymisen tai luonnossa liikkumisen läpi.
Tyhjän ruudun tuijottaminen liian kauan on varmin tapa tukkia tie. Kirjoitan muistiinpanot käsin ja vasta sitten siirryn tietokoneen äärelle. Vältän pitkiä istumisrupeamia koneella. Käsin kirjoittaessani tunnen, että voin kirjoittaa kaikenlaista, eikä se ole niin vakavaa. Voin kirjoittaa muistiin unia ja senhetkisiä tunnelmia, tai tehdä havaintoja. Voin myös päättää missä ja milloin kirjoitan, koska pientä vihkoa on helppo kuljettaa taskussa.
Jos kirjoittaminen ei suju, nousen ylös tuolista ja usein myös poistun paikalta, vaihdan tilaa ja maisemaa. Siirtymän ei tarvitse olla suuren suuri. Ehkä vaihdan kerrosta tai rakennusta. Silloin valo siivilöityy ikkunasta eri tavalla, pakkanen puree kasvoja pihalla, portaissa kulkeminen hengästyttää ja polttaa pohkeita. Siirtyminen paikasta toiseen liikauttaa myös mieltä. Kirjoitusoppaiden neuvojen sijasta minua koskettavat tilaan ja siihen liittyvään tunnemaisemaan kytkeytyvät kysymykset, joita ranskalainen filosofi Gaston Bachelard esittää teoksessaan Tilan poetiikka: ”Oliko huone suuri? Oliko ullakko ahdettu täyteen? Oliko nurkassa lämmintä? Mistä suunnasta valo tuli? Miten ihminen koki hiljaisuuden näissä tiloissa?” Niin tanssissa kuin kirjoittamisessakin tarvitaan sekä sisäistä että ulkomaailmaan suuntautuvaa katsetta, yhteyttä omaan kehoon ja sen tuntemuksiin, mutta myös yhteyttä toisiin eläviin olentoihin ja maisemaan.
Kirjoittamisen tila on sekä konkreettinen tila että mielenmaisema, jonne pääsy tapahtuu kuin vaivihkaa. Sinne ei pääse yhtä vaivattomasti kuin tanssin tilaan, vain avaamalla oven ja asettumalla muiden joukkoon. Mutta silloin, kun kirjoittamisen tilaan pääsee, ei sieltä haluaisi pois ollenkaan.
Anna Rantanen
Bachelard-sitaatti: Bachelard, Gaston 2003/1957. Tilan poetiikka/La poétique de l’espace. Suomentanut Tarja Roinila. Helsinki: Nemo. s. 84.
Kirjoittajan matkassa 