Pyyhin pullan sokeria huulistani.
Hengitän.
Nostan kirjan ja muistiinpanot pöydälle.
En avaa niitä.
Kirjan näkemisestä tulee paha olo.
(Novellista Tarjoilija, s.96)
Aikuisia ja nuoria kunnioittavaa, kulttuureista riippumatonta, oppitunneille sopivaa, uskottavaa. Olen ammatiltani suomen kielen opettaja, ja kirjoitimme kollegani Kiti Szalain kanssa selkonovellikokoelman, koska itse tarvitsimme sitä. Opetamme paljon maahanmuuttajataustaisia opiskelijoita, mutta olemme yhä enemmän kiinnostuneita siitä, kuinka myös suomea äidinkielenään puhuvien nuorten ja aikuisten heikkoa lukutaitoa voisi vahvistaa ja kynnystä lukemiseen madaltaa. Olen kaivannut tunneille tekstejä, jotka ovat sisällöltään riittävän konkreettisia, mutta samalla eivät aliarvioi aikuisia tai nuoria lukijoita.
Pääsin työstämään selkonovellikokoelmaa Perusopintojen tekstikokoelma -kurssilla. Selkokieli on tuttua ammatin ja koulutuksen puolesta, mutta silti novellikokoelman kirjoittaminen selkokielellä vaati lisäopiskelua, valtavasti palautetta sekä ennen kaikkea keskittymistä kielen jokaiseen sanaan ja rakenteeseen suurennuslasin avulla. Selkokielellä on rajoituksensa: selkeät säännöt, jotka monelta osin ovat ristiriidassa sen kanssa, mitä luonnostaan voisi pitää luovana ja vaihtelevana kaunokirjallisuuden kielenä.
Ei erikoisia, abstrakteja ja kuvailevia sanoja eikä vaikeita lauseratkaisuja, liian luovia ratkaisuja ylipäätään. Yksi asia aina yhdelle riville. On vältettävä vaikeita kielikuvia, passiivilauseita ja pitkiä sivulauseita. Kun kirjoittamisen peruskurssilla kehotettiin käyttämään yleiskäsitteen sijaan tarkempaa käsitettä (esim. ei lintu vaan varpunen), oli tämä periaate kyseenalaistettava selkotekstin kanssa kerta toisensa jälkeen. Kielellisesti tutun ja tavanomaisen sanaston käyttäminen vei nopeasti kohti kuluneita fraaseja ja ilmauksia. Toisaalta juuri näitä arkikieltä rikastavia ilmauksia haluaisi suomenoppijoille opettaa. Tekstimme oli löydettävä muotonsa erilaisten ääripäiden välistä sana ja lause kerrallaan.
Työ on salainen.
En saa kertoa kenellekään,
mikä minun työni on.
Jos minä kerron,
minun täytyy maksaa sakkoa.
(Novellista Vaaleanpunainen käyntikortti, s.13)
Oma kirjallinen makumme vaikutti teksteihin, ja siksi emme pelänneet kirjoittaa myös pysähtyneitä tunteita ja tunnelmia ilman suurempia toiminnallisia käänteitä. Tunne ja tunnelma korostuivat teksteissämme toiminnan yli, tosin huomasimme nopeasti, että jokainen kertomus tarvitsi käänteensä; muutoin se on tylsä, vaikka tunnetta ja tunnelmaa olisi kuvattu kuinka hyvin.
Yhteinen linja selkonovellien tyyliin löytyi työparini kanssa helposti. Kustannuspuolella novellien tarve oli myös huomattu, ja kirjoitimme kustannussopimuksen ennen joulua. Tulimme siihen tulokseen, että emme halua novelleihin varsinaista kuvitusta. Tavoitteemme on lähentää lukijaa kaunokirjallisen tekstin kanssa: tarjota matalampi kynnys lukemiseen, siihen monelle vieraaseen ajatukseen, että tekstin maailma voi syntyä mielessä ilman videota tai kuvaa. Kaunokirjallinen teksti voi ilahduttaa, koskettaa ja auttaa käsittelemään erilaisia vaikeitakin tunteita; tämän haluamme näyttää myös selkolukijoillemme.
Minusta tuntui,
että aina oli huono hetki puhua puutarhatontuista.
Elämässä oli isoja asioita
ja puutarhatontut olivat pieni asia.
(Novellista Puutarhatontut, s. 73)
Selkonovellikokoelma Puutarhatontut ja muita novelleja ilmestyy heinäkuussa 2023. Tekstinäytteet on kursivoitu blogitekstiä varten.
Hanna Paloneva
Lisätietoa:
https://selkokeskus.fi/selkokieli/nain-kirjoitat-selkokielta/ohjeita-kaunokirjallisten-tekstien-tekijoille/
https://selkokeskus.fi/selkokieli/nain-kirjoitat-selkokielta/
https://selkokeskus.fi/selkokieli/selkojulkaisun-ulkoasu/
Kirjoittajan matkassa 