“Runoilija, väistä vähän, että päästään peremmälle!” Istun muistikirjani kanssa kapakan pöydässä, kun retevä seurue hakee paikkaansa alkuillan nosteessa. Hymähdän. Näkyykö se noin selvästi päällepäin?
Porukka asettuu. Puhutaan hetki rooleista ja odotuksista. Tässähän ollaan sartrelaisen eksistentialismin ytimessä! Tosin, näitä sanoja siinä kuplivassa keskustelussa ei käytetä. Ja hyvä niin. Ollaan vain kaikki saman pöydän ääressä.
Opettajana tai työpajojen ohjaajana koen, että on olennaista saada kirjoittajat vapautumaan, eläytymään ja tutkimaan oman ajatuksen, tajunnan virtaa. Kun tavoitetta ei etukäteen määritellä, matkasta saattaa kehkeytyä yllättävä.
Koululaisille en välttämättä mainitse, että nyt kirjoitetaan runoja. Tämä siksi, että monet menevät välittömästi lukkoon, jota saadaan avata sitten koko työpajan ajan. Ja muut kirjoittavat niitä runoja sitten jonkin omaksumansa, ennalta määrätyn muodon pohjalta.
Loruttelussa, sanaleikeissä tai loppusoinnuissa ei ole mitään vikaa, päinvastoin. Mutta koska runo on niin monimuotoinen juttu, on hyvä etsiä oman kirjoittamisen rytmiä, on hyvä antaa palaa. Ei siis odotuksia, lähtöasetelmia. Ei anneta runon huimata. Kirjoitetaan ensin ja katsotaan sitten, mitä mielenkiintoista olemme saaneet aikaan. Mitä kaikkea siitä omasta materiaalista löytyy. Mihin kannattaa ehkä tarttua.
Myös kirjaston runohyllyn edessä voi kokea vapauttavan hetken; poimin sieltä täältä kiinnostavan tuntuisia teoksia. Jo nopean otannan, lyhyen lukutuokion perusteella voin todeta, että äänien kirjo on valtava. On seesteisiä sinisen sävyjä, sirpalemaisia säkeitä, levottomia, kiihkeitä kaupunkikuvia, kertovaa, kantaaottavaa, vakavaa ja rentoa runoa.
Myös runoklubeilla, livetilanteissa erilaiset äänet kukkivat ja rehottavat runsaina ja raikkaina. Runoklubin juju piilee siinä, että illan aikana yleisön edessä saattaa käydä pitkään lavoja kiertänyt konkari sekä ensimmäistä kertaa omaa tekstiä esittävä debytantti. Raikuvat aplodit, lämmin vastaanotto on kaikille samanlainen.
Runolavalla parhaimmillaan, kuten saunan lauteilla, roolit riisutaan ja sanojensa kanssa kohtaavat kirjoittavat ihmiset. Ja jos et itse koe olevasi esiintyjätyyppiä, kuultuna runo saattaa tarjota inspiraatiota omaan kirjoittamiseen. Kulunut Tartu hetkeen -sanonta pitää kutinsa: parhaimmillaan ollaan eläytymisen ja vapautumisen tunnelmissa.
Leikkaus takaisin vuosien taakse, alussa mainittuun kapakkaan, jonka sijoitan pieneen synnyinkaupunkiini, länsirannikolle. Tuntemattomaksi jääneen seurueen sivallus jatkoi elämäänsä, se päätyi myös yhteen runooni. Mutta vielä enemmän se on ollut iskulause, slogan, jota yritän noudattaa: kirjoittaessa roolit ja ennakko-odotukset on hyvä riisua, ainakin se runoilijan kenties liian raskas viitta.
AP Kivinen
Kirjoittaja on Poetry Slam -lavarunomestari 2015. Tänä keväänä häneltä ilmestyy neljäs runokokoelma, kaiken ikäisille runon ystäville omistettu Sudenkorennon siivellä.
Kirjoittajan matkassa 