Edessäni on pino kopioita, jotka olen ottanut muistikirjoista ja ruutuvihkoista. Vuosi 2020 on aluillaan ja olen saanut juuri kerätyksi väitöskirjani tutkimusaineiston. Tutkin väitöskirjassani rintasyöpäkokemuksista kirjoittamista ja kirjallisuusterapeuttista ryhmäprosessia ja osallistujiensa sille antamia merkityksiä. Yhtenä tutkimukseni aineistona toimivat ryhmässä kirjoitetut tekstit.
Puhtaaksikirjoitustyö etenee verkkaisesti. Tekstit herättävät tunteita laidasta laitaan. Välillä tunnen syvää surua ja harmitusta kirjoittajan puolesta niin, että silmäkulmani kostuvat. Välillä naurahdan ääneen ja iloitsen kirjoittajan tekstistä välittyvästä viestistä. Myhähtelen muistaessani hetkiä, kun ohjasin kirjottamaan tietyllä tavalla tai tietystä teemasta. Koen tunnistamisen iloa, kun tekstin syntymisen taustalla toiminut harjoitus näyttää innostaneen kirjoittamaan.
Kirjallisuusterapiaohjaajana ohjasin ryhmän itse ja käytin menetelmiä, joiden avulla koettua voitiin tarkastella luovasti ja turvallisesti. Käsittelimme esimerkiksi rintasyövän lääkehoitoa personifikaation avulla. Siinä eloton asia henkilöllistetään. Osallistujat antoivat sytostaateille nimiä, kuten Gandalf, Selkäänpuukottaja ja Punainen paholainen. Hahmojen kohtaamisista kirjoitettiin tarinat, jotka luettiin ääneen ja niistä keskusteltiin yhdessä.
Käytin tutkimuksessa myös haastattelua aineistonhankintamenetelmänä. Haastattelin osallistujia siitä, mitä mieltä he olivat kirjoittamisesta ja ryhmään osallistumisesta. Litteroidessani haastatteluja jään muistelemaan osallistujia. He ehtivät tulla tutuiksi vuoden kuluessa, jolloin kokoonnuimme. Muistelen intensiivisiä, kannustavia ja joskus pitkiäkin keskusteluja, joita kehkeytyi kirjoitettujen kokemusten jakamisesta. Sain todistaa yhdessä tekemisen iloa ja samastumisen kokemuksia, joita innostuneet kommentit siivittivät. Ryhmässä ei pelätty osoittaa tunteita, siellä itkettiin ja naurettiin – yhdessä.
Vuonna 2024 toukokuun lopussa istun ja katselen painosta hakemaani väitöskirjaa. Väitöskirjavuosiin on mahtunut tunteita turhautumisesta väsymykseen ja riemuun. Päällimmäisenä tunteena on kiitollisuus. Tunne on säilynyt kaikki kuluneet vuodet aineistonkeruusta, analysointiin, artikkeleiden kirjoittamiseen ja viimein väitöskirjan koostamiseen.
Tutkimuksessani on selvinnyt, että kirjoittamalla oli mahdollista tehdä näkyväksi keinoja selviytyä sairaudesta, jatkaa eteenpäin, oivaltaa omaa kyvykkyyttään ja nähdä uusia mahdollisuuksia itsestä toimijana erilaisissa rooleissa. Lisäksi esiin nousi, että ryhmäprosessissa keskeistä on ohjaajan mahdollistama turvallinen toimintaympäristö, osallistujien motivoituminen sairauden kokemusten reflektointiin ja ryhmältä saatu palaute, mikä mahdollistaa uusien merkitysten muodostumisen.
Iloitsen väitöskirjan valmistumisesta, vaikka tuntuu myös haikealta. Lähetän sähköpostin ryhmäläisilleni. Kerron tulevasta väitöksestä ja lisään linkin väitöskirjani verkkoversioon. Kirjoitan tiedotteita, käyn valokuvauttamassa itseni ja valmistelen karonkkaa. Tunnelmat vaihtelevat epäuskosta ylpeyteen. H-hetken lähestyessä tunnen olevani valmis puolustamaan työtäni – kirjoittamisen tutkijana.
Johanna Holopainen
Kirjoittajan matkassa 