Paljon asioita, joita on vaikea myöntää. Miksi pitäisi myöntää? Mietin ja kipuilin ryhtyessäni kirjoittamaan Irjankirjaimia. Olin jo oppinut, että traumakirjoittamisesta on pitkä tie kaunokirjallisuuteen. Tiesin myös, että kirjoittaminen menettää merkityksensä, jos kirjoittaja pelkää haamujaan.
Omaelämäkerrallisessa tekstissä on pikku pakko myöntää, jos haluaa noudattaa lajityypin totuudellisuuden vaatimusta. Myöntäminen ei riitä, pitää myös paljastaa. Jouduin pohtimaan miksi paljastan. Kun muistot aktivoituivat ja mielen täytti kauhu, pysähdyin aprikoimaan. Hain vetoapua elämäkerroista joista sanotaan: rohkea, paljastava. Aika monesta sanotaan. Adjektiivit menettivät luotettavuutensa. Avoimuus alkoi vaikuttaa ahdistukselta.
En ollut edes haaveillut, että itse kirjoittaisin muuta kuin fiktiota. Fiktiossa myöntämisen ja paljastamisen voi verhota mielikuvittamiseen.
Irjankirjainten aakkosto alkoi muotoutua sattumalta. Tunnetila ja mieleen juolahtanut idea kohtasivat samalla hetkellä, jälkeenpäin ajatellen taianomaisella hetkellä. Ikävöin lapsenlapsia, jotka olin juuri saattanut pihakadulla pitkälle kotimatkalle, palasin kolmen meluisan viikon jälkeen äänettömyyttä huutavaan kotiin. Avasin uuden tiedoston ja kirjoitin otsikon Ikävä.
Siitä se lähti. Seuraavaksi kirjoitin häpeästä, ja pian toisesta häpeästä. Huijasin itseäni kirjain kerrallaan. Rohkaistuin.
Omaelämäkerran voi kirjoittaa monin tavoin. Ennen kuin kirjoitin oman, olin ohjannut muita kirjoittajia muistelemaan ilman kronologiaa, rohkaissut elämäkerrallisen mutavyöryn alle lannistuvia kirjoittamaan mosaiikkia. (Mutavyöry, näin eräs kirjoittaja ilmaisi materiaalin runsautta ja aloittamisen vaikeutta.)
Mutta en ollut ajatellut, että voisin itse tehdä samoin.
Mosaiikki on palasista tehtyä sommitelmaa. Irjankirjainten sommitelma on tarinoita, lyhytesseitä, fragmentteja, anekdootteja. Jotta mosaiikki pysyisi koossa, sideaineeksi nousi johtomotiiveja. Niillä on taipumus kertautua, putkahdella ihmisistä ja esineistä. Johtomotiivit tulevat alitajunnasta ja haluavat itsepintaisesti kiinnittyä kerrontaan.
Juuri kun olin aloin pelätä tuleeko omasta mosaiikista kelvollinen, pitääkö mentaalinen sideaine, eli pelittääkö kokonaisuus, rohkaistuin Merete Mazzarellan viisaasta kirjasta Att berätta sig själv, Elämä sanoiksi (suomentanut Raija Rintamäki). Löysin kirjasta teemoja selkeyttävän ohjeen. Mazzarella ehdottaa käsitettä elämänsymboli eli kuuden sanan kuvausta elämästä.
Tämän jälkeen en arkaillut korostaa punakattoista autoa ja leppäkerttua. Irjankirjaimissa johtomotiivit ja elämänsymboli ovat rinnakkaisia ja päällekkäisiä, ja toivoakseni nousevat myös kirjan eetokseen. ”Auto on punainen, sen katto pyöreä kuin leppäkertun selkä” kirjoitin ensimmäisen kerran jo 1980-luvulla novelliin, joka ei koskaan valmistunut. En vielä osannut hyödyntää alitajunnasta nousevaa, käsitteiden kirkastamaa. En uskaltanut.
Irja Sinivaara
Kirjoittajan matkassa 