Nuorena kirjallisuuden opiskelijana en uskaltanut kustannustoimittajan töistä haaveillakaan, kun kaikkialta kerrottiin, miten vaikeaa niihin on päästä. Valmistumisen jälkeen kuitenkin pääsin ensin harjoitteluun ja sitten lyhyeen työpätkään pieneen kustantamoon. Työsuhteen päättyessä sovittiin, että hoidan kesken jääneet projektit friikkuna loppuun ja – siitä se sitten lähti.
Matka on kuitenkin ollut aika vaihteleva ja kuoppainen. Noista päivistä lähtien olen tehnyt freelance-kustannustoimittajan töitä – enemmän ja vähemmän. Ohessa olen ollut muun muassa kirjakaupassa töissä, opiskellut lisää ja luonnollisesti hakenut myös muita töitä. Freelanceriyteen kun kuuluu tietty epävarmuus: välillä kalenteri on täynnä ja sitä seuraakin tyhjä kuukausi. Toisilla friikuilla tilanne saattaa toki olla vakaampi, itse olen ollut pitkään sivutoiminen.
Kustantamomaailmassa sitä joko tietoisesti tai vahingossa päätyy erikoistumaan johonkin kategoriaan väleillä kotimainen–suomennettu ja kauno–tieto. Olen tehnyt monipuolisesti kaikkea, mutta alkuvaiheessa eniten kotimaista tietokirjallisuutta ja viime aikoina suomennettua kaunokirjallisuutta. Freelancer-kustannustoimittaja, ainakin oman kokemukseni mukaan, tulee kuvioon mukaan siinä vaiheessa, kun kirjailijalta tai kääntäjältä tulee kokonainen ja melko valmis käsikirjoitus. Kustin tehtävä on lukea se huolella läpi ja ehdottaa tarpeen mukaan muutoksia sisältöön ja kieleen.
Käännöskirjallisuudessa sisältöä ei parane hirveästi muutella: muutosehdotukset voivatkin keskittyä vaikkapa termien käännöksiin tai sujuvampien ilmausten tai alkutekstin sävyn etsintään. Kääntäjät ovat näissä jo valmiiksi hyvin taitavia, ja usein parhaat muotoilut löytyvät yhdessä pallottelemalla. Toisinaan kustannustoimittajakin bongaa tekstistä ajatusvirheen.
Kotimaisissa tietokirjoissa voidaan pohtia myös tekstin rakennetta, tai tarvitsisiko jokin kohta lisää selvennystä tai pitäisikö jokin rönsy karsia pois. Toisinaan olen ollut apuna tekemässä isosta tekstimassasta toimivaa kokonaisuutta alkaen rakenne-ehdotuksista. Itse ajattelen, että kirjailija on aiheen asiantuntija ja minä olen tekstin. Toisaalta ajattelen myös edustavani keskivertolukijaa: jos en ymmärrä jotakin, ei välttämättä lukijakaan.
Varsinaisen toimitustyön lisäksi olen oikolukenut paljon, myös kotimaista kaunoa. Se on yleensä viimeinen hienosäätövaihe: teksti on valmis ja taitettu, ja tehtävä on tarkastaa se vielä ennen painoon menoa. Karsia viimeiset typot ja tarkistaa, että taittoon ei ole lipsahtanut ylimääräisiä kappalejakoja. Sekin on keskittymistä vaativaa ajatustyötä: toisaalta pitää ymmärtää teoksen tyyli, koska varsinkaan kaunokirjallisuus ei noudattele orjallisesti vaikkapa pilkutussääntöjä. Toisinaan kirjasta voi löytyä vielä vaikkapa väärä nimi henkilöhahmolle, jonka nimeä on muutettu jossain kohtaa kirjoitusprosessia. Oikoluvun päälle saa toisinaan tehdä lukuohjeet äänikirjaa varten.
Omaan kirjoittamiseeni työ on vaikuttanut tietysti siten, että analyyttisesti muiden tekstejä lukemalla sitä oppii hahmottamaan kokonaisuuksien muodostumista ja arvostamaan kielellistä selkeyttä. Toinen tärkeä seikka on, että kun itse on antanut muille paljon palautetta, on oppinut ottamaan sitä myös vastaan. En ole omista teksteistäni niin mustasukkainen kuin aiemmin. Toisaalta hyvä oppi on myös se, että palautteen antajakin on vain ihminen, ja muutosehdotukset nimenomaan ehdotuksia – kaikkea ei tarvitsekaan toteuttaa. Olenhan itsekin joskus todennut, että oikeastaan se alkuperäinen oli parempi kuin ehdottamani muutos. Kustannustoimittajana olen kuitenkin se, jonka nimeä ei kirjan kannessa lue.
Elina S
Kirjoittajan matkassa 