Kirjoitin kirjan haaveiltuani siitä ensin puoli elämää. Pöytälaatikkoon oli vuosikymmenten varrella kertynyt läjä muistiinpanoja maailmanmatkoistani ja vielä enemmän sisäisestä matkasta.
Lupa olla enemmän – matkalla omaan voimaan (Bazar) julkaistiin elokuussa 2025. Kirjoitin sen henkiseksi matkaoppaaksi psykologina ja maailmanmatkaajana, mutta eniten maailmaa ja elämää ihmettelevänä poluntallaajana.
Kun kirjani julkaisupäivä lähestyi, kaksi ystävääni järjesti minulle metsärituaalin. Kulkisimme 900 metriä metsäpolkua niemennokkaan, järvenrantaan. Polku symboloisi matkaani kirjailijaksi. Sain polun alussa käteeni korin, johon saisin kerätä polun varrelta eri elementtejä. Jokaisen poiminnan tehdessäni kertoisin ystäville muiston kirjallisesta matkastani. He todistaisivat.
Nostan koriin käpyjä, kiviä, havuja, sammalta, saniaisen lehtiä. Yhtäkkiä kirjailijan matka minussa alkaa keriä itseään auki, alkuun. Muistan, miten niittasin kirjoittamaan oppineena harakanvarpaisia paperinippujani yhteen. Tein kirjoilleni kannet ja laitoin nimeni isolla päälle.
Metsä on hiljaa, polku vaan rahisee askeleistamme. Emme puhu mitään muuta kuin sen, mitä valitsen kirjoittajan polultani kertoa. Poimin valtavan kävyn. Kerron lukion äikänopesta, joka inspiroi kirjoittamaan omaäänisesti. Kiviä, jäkälää. Kerron kuinka parikymppisenä aloin takoa näppäimistöä, kirjoittaa jemmaan tarinoitani. Aloin ajatella ”kirjoitan ihan oikean kirjan jonain päivänä”. Muisto muistolta sekä minua että ystäviäni liikuttaa. Minua liikuttaa myös se, että todistavat niin juhlallisesti jokaisen poimintani matkalta.
Kerron kirjoittaneeni georgialaisessa luolassa ja Kazakstanin arolla. Ecuadorin viidakossa ja Haitin pakolaisleirillä. Kerron metsässä ääneen yhtä paljon metsälle, ystävilleni kuin itsellenikin kirjoittamisen olleen yksi elämäni kultaisista langoista, se, joka on läpäissyt kaiken, ollut mukanani kaikki fyysiset ja henkiset maisemat.
Kerron kirjoittajaopinnoistani Jyväskylän yliopiston avoimessa yliopistossa, kuinka uskaltauduin ensimmäistä kertaa antamaan kolmekymmentä sivua kirjahaavettani luettavaksi ensin vertaislukijoille ja sitten opettajalle. Kuinka meinasin kuolla häpeän kouristuksesta. Ja kuinka rohkaisevaa palaute sitten olikaan.
Kerron kustantamoiden radiohiljaisuuksista, hetkistä, jolloin melkein luovutin. Ja sitten täysin intuitiivisesta valinnasta ottaa yhteyttä uudelleen yhteistyötahoon, joka ei muutama vuosi aiemmin ollut hiiskahtanut mitään. Nyt vastaus oli ponteva ”kyllä”. Sain kustannussopimuksen.
Korini on täynnä metsän anteja, kun saavumme polun päähän, kauniiseen niemeen. Rakennan ”muistoistani” mandalan maahan. Ystäväni laulavat ja kastaudumme järveen. Oloni on nähty ja kannateltu. Saan muistaa, mitä askeleita, periksiantamattomuutta ja sitoumusta kirjan kirjoittaminen onkaan vaatinut. Miljoona pientä askelta ja kurotuksia oikeisiin suuntiin. Miten monta ihmistä polun varrella. Ja toisaalta, mitä katveikkoja, pettymyksiä ja jäätävää epäuskoa aika ajoin. Ja se, mikä merkitsee eniten: tuhannet tunnit. Ne, jotka olen valinnut kirjoittaa.
Freia Luminka
Kirjoittaja on Guadeloupella, Karibialla, asuva esikoiskirjailija.
Kirjoittajan matkassa 