Tuijotan näyttöpäätteellä vilkkuvaa kellonaikaa. Minuuttia vaille tasan. Rannettani puristava älykello näyttää samoja lukemia. Lisäksi kello kertoo leposykkeeni huitelevan korkealla. Sängyn päällä lojuu kirjoja ja aukinainen vihko, johon olen rustannut muistiinpanoja. Koska kotona verkkoyhteys on ajoittain pätkinyt, olen pyytänyt perheen teinejä käyttämään nettiä ja älylaitteitten äänentoistoa muutaman tunnin ajan maltillisesti. Olohuoneesta kantautuvasta suoratoistomökästä päätelleen pyyntöäni ei ole kuultu. Käteni vapisevat. Kellonaika vaihtuu. Elämäni ensimmäinen verkkotentti aikuisopiskelijan roolissa on alkanut.
Puoli vuotta aiemmin olin hakenut kirjoittamisen opintoihin ja sen jälkeen täyttänyt aikuiskoulutustukihakemuksen. Viralliseksi syyksi opintovapaalleni ilmoitin ammatillisen kehittymisen. Todellinen syy oli väsähtäminen työhöni draamakasvatuksen yliopistonopettajana. Työhön, jota olin viitisentoista vuotta tehnyt ja joka oli ollut (ja on edelleen) monella tapaa unelma-ammatti itselleni. Halusin paeta työelämää ja ajattelin kirjoittamisen opintojen olevan mielekäs tapa kerätä aikuiskoulutustukeen tarvittavat opintopisteet.
Pakomatkani lähtökohdat olivat surkuhupaisat: olin menossa suorittamaan kursseja opinahjoon, jonka palkkalistoilla itse olin vuosia opettanut. Hivenen etukäteen vierastin ajatusta, että oppimistehtävieni tekstit tulisivat olemaan tuttujen kollegoiden arvioitavana. Lopulta huoleni osoittautui turhaksi. Valtaosan suorittamistani kursseista opetti jokin lukuisista kirjoittamisen oppiaineen tuntiopettajista, jotka olivat oman alansa huippuja. Vertaispalautetta kirjoitettiin paljon. Ja ne muutamat opettajakollegat, jotka raapustuksiani lukivat, antoivat palautetta ammattimaisella viileydellä.
Yllätyksekseni hurahdin aikuisopiskelijaelämään heti ensimmäisestä kurssista alkaen. Luulin kaivanneeni lepoa ja rauhaa, mutta ilmeisesti olinkin kaivannut uusia innostavia sisältöjä, dialogisia keskusteluja ja ennen kaikkea kirjoittamiseen lempeästi pakottavia deadlineja.
Kirjoittamisen maailma ei ollut minulle entuudestaan uppo-outo. Olin kirjoittanut useampia kantaesitettyjä näytelmiä, jonkin verran erilaisissa antologioissa julkaistuja novelleja ja tieteelliset artikkelit olivat ammattini puolesta tuttu genre. Silti esimerkiksi terapeuttisen sekä luovan elämäkerrallisen kirjoittamisen kurssit onnistuivat monipuolistamaan ja syventämään rutkasti käsitystäni kirjoittamisen kentästä. Opintojen läpileikkaavana teemana itselleni oli faktan ja fiktion suhde kirjoittamisessa ja laajemminkin maailman hahmottamisessa.
Opinnot kehittivät minua myös ammatillisesti. Aikuisopiskelija rooli tarjosi uusia näkökulmia esimerkiksi palautteen antoon, sen ajoitukseen ja etenkin palauteen vastaanottamiseen liittyviin kysymyksiin. Myös verkossa olevat oppimisympäristöt, arviointikriteerit ja aikatalutus herättivät hyvin erilaisia tuntemuksia, kuin mihin opettajana olin tottunut. Kuriositeettina mainittakoon, että opintojen alkuun sijoittuneen tieteellisen viittaamisen testin sain läpi alimmalla pistemäärällä, vaikka työni puolesta kyseinen osaaminen olisi luullut olevan lukematta hallussa.
Puolessa vaiheessa pakomatkaani huomasin väsymykseni leipätyöhöni väistyneen. Piilossa se on siitä asti pysynytkin. Ja se alussa mainittu verkkotentti. Se meni läpi.
Mika Terävä
Kirjoittajan matkassa 