Kun olin 9-vuotias, esitin kesäteatterissa Mika Waltarin hallusinaatiota, hihittävää kukkaa. Kokemus saattoi sinetöidä uravalintani.
Esitys perustui Waltarin Neljään päivänlaskuun, joka on edelleen luotetuin kirjoitusoppaani – olkoonkin, että kyseessä ei ole kirjoitusopas, vaan romaani romaanin kirjoittamisesta. Yhtä loistavia luovan työn kiteytyksiä en ole löytänyt mistään. Kuunnelkaa vaikka tätä:
”Minun taiteeni on luonut ihmisen kosmillinen yksinäisyys.”
Tai tätä:
”Se rypi käpälänsä jokaisessa lätäkössä ja tunsi vastustamattoman houkuttelevia hajuja ja piehtaroi kaikissa kaatopaikoissa ja hankasi niskaansa raatoihin, kunnes se oli märkä ja likainen ja takkuinen ja haisi pahalta.”
Kosmillinen yksinäisyys, rypeminen ja raadot puhuvat minulle kirjoittamisesta, koska olen paatunut romantikko. Piehtaroin tunteessa ja vimmassa, hankaan niskaani, jos en varsinaisesti raatoihin niin erinäisiin kerrostumiin. Sellaisiin affekteista sakeisiin, hyhmäisiin aineksiin, jotka tavallaan haluaisin jättää rauhaan, mutten jätä.
Romanttisen rypemisen rinnalla turvaudun käytännöllisiin nikseihin. Rajaan ja kannattelen kirjoittamista monenlaisilla menetelmillä: indeksikorteilla, vapaan kirjoittamisen harjoituksilla, rituaaleilla, kalenterilla ja kellolla. Tällaiset kehikot antavat turvaa, joissa tunnemyrskyille voi antaa tilaa.
Vietin viime syksyn toista romaaniani kirjoittaen, ja kammiossani on totisesti myrskynnyt.
Aloittaminen oli järkyttävän vaikeaa. Kärvistelin, eikä mitään syntynyt, koska tuomitsin tekstin jo ennalta. Ajattelin, että uudesta kirjasta pitäisi tulla ensimmäistä parempi, siitä pitäisi tulla mullistava ja mieluusti myös älykäs ja hauska. Minun taas pitäisi olla kirjoittajana omaääninen ja samalla kuitenkin uudistua, ja ylipäätään ihan hirvittävästi koko ajan pitäisi.
Huomasin kyllä, miten tylysti itseäni kohtelin, mutten saanut kehää katkaistua. Lukko lähti sulamaan, kun Pentinkulman päivien E80-seminaarissa kuuntelin toisten esikoiskirjailijoiden kertovan suhteestaan uuden kirjan kirjoittamiseen. Lähtökohtien ja tilanteiden moninaisuus sai taas kerran tajumaan, miten hölmöä tekstin etukäteen arvottaminen on. Vaikka kosmillinen yksinäisyys on minulle aidosti kutsuva tila, toisten kirjoittajien seura on vähintään yhtä kutsuvaa.
Tätä kirjoittaessani olen juuri saanut ties kuinka monennen apurahahylsyn ja työn tulevaisuus on epävarma. Mitään järkeä tässä touhussa ei ole. Mutta jos houkutus on vastaansanomaton, ei auta kuin keittää lisää kaurapuuroa, piehtaroida mielensisäisillä kaatopaikoilla ja kuunnella, kuinka korvienväliset kukkaset hihittävät.
Emilia Karjula
Sitaatit: Waltari, M. 1949. Neljä päivänlaskua. Romaani romaanista. Helsinki: WSOY.
Kirjoittajan matkassa 