Piirros: anonyymi nuori taiteilija.
Vihdoin uusittujen silmälasien ansiosta saatoin heittäytyä kirjoittamisen perusopintoihin. Kurssien puolivälissä sairastuin koronaan. Kirjoittaminen luovana prosessina -jakson alku kului sakeassa aivosumussa. Olisi pitänyt tutustua luovuuden käsitteisiin ja englanninkieliseen materiaaliin, joiden pohjalta laatia asiantuntijakirje. Voimia ei ollut. Kaikki tukossa. Pakollisen verkkotapaamisen aattona lähti ääni. Sitten tulehtuivat silmät. Luovutanko? Olisiko kurssi luovuuden vastakohta? Miten raahautua maaliin?
Tuskin olin ehtinyt kysymyslistani loppuun, kun puikkoihin tarjoutui harmaapartainen herrasmies, ikinuori luovuustutkija Jurgen Besser von Wisser. En ollut tavannut häntä aiemmin, mikä ihmetyttää, niin tutulta Jurgen tuntui. Kun voivottelin olojani, hän tutki ja yhdisteli luovuuden teorioita. Kun tiputtelin silmätippoja neljättätoista kertaa päivässä, oli hän nakuttanut asiantuntijakirjeen puolestani valmiiksi. Rinnalleni oli ilmestynyt itsevarma työmyyrä, joka edusti kaikkea mitä itse en.
“Jurgen” on Suomeen muuttanut professori, joka rakastaa samettihousuja, ei malta jäädä eläkkeelle tai kirjoittaa nimeensä pilkkuja. Huomasin pian, ettei tätä tietäjää häiritse kirjojen tunkkaisuus, liian pieni fontti tahi käsitteiden mahdollinen monitulkintaisuus. Niinpä houkuttelin hänet työpariksi myös luovuuselämäkertaan, joka olisi kurssin päätöstehtävä. Ohjeena oli kertoa kurssikirjallisuutta peilaillen, miten ja miksi minusta kasvoi kirjoittaja. Itsekseenhöpöttäminen tuntui omituiselle, joten ehdotin Jurgenin tekevän minulle elämäkerrallisen haastattelun. Tämän piti olla keino päästä alkuun, jotta juttu valmistuisi ripeästi ennen matkaa syöpäsairaan veljeni luo.
Lopulta en hennonut poistaa Jurgenin osuutta tekstistä, niin lämmittävältä hänen fiktiivinen läsnäolonsa tuntui. En tiedä mitä luovuuselämäkerrasta (tai koko kurssista) olisi tullut ilman uskollista kuormajuhtaani. Kun omat voimat loppuvat, luovuus alkaa? Ja niin uupunut kirjoittaja hinattiin maaliin.
Kuten elämäkerrassani havaitsen, aiemminkin on ollut antoisaa eläytyä toisen nahkoihin. Kiitos jostain sittenkin pulpahtaneen luovuuden, sain nyt laatia teoreettisempia kurssitehtäviä eläytymisestä ammentaen. On hienoa kokea faktan ja fiktion sulautuvan kirjoittaessa.
Kurssin päätyttyä opettaja Nora Ekström ehdotti luovuuselämäkertani blogauttamista. Punastuttavaa. Roiskeet silmälaseista putsattuani en voinut olla suostumatta. Blogin päätoimittajat pyysivät saatesanoja ja tässä ne ovat. Fiktiivisen avustajan kanssa laadittuun luovuuselämäkertaani voi tutustua linkin kautta: KIKV1009 Luovuuselämäkerta. ev 12/ 2022
Luovuuselämäkerta on omistettu veljelleni, jota halusin nähdä vuodenvaihteessa 2022-2023. Jurgenin tuki mahdollisti tapaamisen. Huhtikuussa 2023 pikkuveli menehtyi.
Jutussani mainitut villasukat olivat veljellä käytössä viime hetkiin asti.
Lepää rauhassa Lauri.
Elina Vesanen
Kirjoittajan matkassa 