Hyvää aineistoa kannattaa käyttää kaikkeen mahdolliseen. Myös mahdottomalta tuntuvaan kannattaa kokeilla. Tämä on arvokkain oivallukseni ja paras vinkkini muille kirjoittamisen opiskelijoille nyt, kun omat aineopintoni ovat valmistumaisillaan.
Olen hyödyntänyt samaa kirje- ja päiväkirja-aineistoa ainakin kymmenellä perus- ja aineopintojen opintojaksolla. Eli kierrättänyt samaa tekstiä kurssilta ja opettajalta toiselle? En, vaan yllättynyt kurssi toisensa jälkeen siitä, että tähänkin tehtävänantoon sopiva aineisto työpöydälläni makaa – että tästäkin kulmasta aineistoani voisi tosiaan lähestyä.
Yhtenä ensimmäisistä opintojaksoista suoritin tietokirjoittamisen lajikurssin. Kun oppimistehtävää varten piti kehittää suunnitelma tietokirjasta, kaivelin mieleni perukoilta esiin hailakan haaveeni runoilija Helvi Juvosen (1919-1959) elämäkerran kirjoittamisesta. Siitä se sitten lähti. Pian löysin itseni SKS:n arkistosta mikrofilmejä tutkimasta. Ja sittenpä peruutusvaihdetta ei enää löytynytkään. Olin avannut historiallisen aarrearkun ja alkanut tutustua edesmenneisiin ihmisiin, joihin kiinnyin kiintymistäni.
Lajikurssilla aloittamani työ jatkui perusopintojen tekstikokoelmassa ja aineopintojen Tekstikokonaisuus-jaksoilla. Kuitenkin kaikkein hyödyllisimpiä projektini kannalta ovat olleet ne kokeilut ja tehtävänannot, joiden tuloksena ei ole syntynyt elämäkertaan sopivaa tekstiä vaan jotain ihan muuta.
Opintojen aikana olen tehnyt tietokirjani päähenkilöstä myös novellin ja näytelmän päähenkilön. Runojakin olen kirjoittanut hänestä tai hänen vaikuttamanaan. Vaikka olen koko ajan tiennyt, että genreni on tietokirjallisuus, on ollut ihanaa ja hyödyllistä tehdä syrjähyppyjä fiktion puolelle. Sivupolut ovat antaneet mahdollisuuden kokeilla, mihin kaikkeen aineistoni taipuu tai rohkeasti tunnustella, millainen kertojaääni työhöni voisi sopia. Miltä päähenkilöni kuulostaa, jos kerron hänet näin? Entä jollain toisella tavalla?
Aineopinnoissa pääsin pohtimaan myös omaa prosessiani elämäkerran kirjoittajana.
Minulle oli tullut tavaksi kirjoittaa kirjeitä edesmenneelle päähenkilölleni. Luovan elämäkerrallisen kirjoittamisen kurssilla tajusin, että kappas vain, tämähän on työskentelymetodi! Kirjeethän ovat työpäiväkirjani! Siitä sain aiheen opintoesseeseen. Metodin esitteleminen muille kurssilaisille esseen muodossa auttoi valtavasti jäsentämään sen antia itsellenikin.
Kirjoittaminen luovana prosessina -jaksolla pohdin, mikä on riittävä määrä taustatyötä ja milloin on oikea aika tarttua tositoimiin: alkaa kirjoittaa.
Terapeuttisen kirjoittamisen jaksolla huomasin, että laajalla kirjoittamisprojektilla voi olla terapeuttisia hyötyjä kirjoittajalle, aivan aiheesta riippumatta. Kun mittavaa aineistoa pyrkii saamaan hallintaansa jäsentelemällä, karsimalla ja analysoimalla, prosessin sivutuotteena saattavat palaset loksahdella paikoilleen myös muissa oman elämän käynnissä olevissa prosesseissa. Tästä kokemuksesta kirjoitin oppimispäiväkirjassani.
Aineistoni pöyhiminen kaikilla mahdollisilla kursseilla on auttanut minua kirkastamaan sitä, mitä, miksi ja miten siitä haluan kirjoittaa. Polveileva prosessi on myös tuottanut konkreettisen tuloksen: kustannussopimuksen.
Kirjoittamisen opinnot ovat erinomainen mahdollisuus edistää omaa kirjoitusprojektia. Syvimmän hyödyn projektilleen saa, kun käyttää sen aihetta ja aineistoa kaiken mahdollisen lisäksi myös mahdottomalta tuntuvaan. Ymmärrys omasta aiheesta kasvaa, näkökulma kirkastuu ja tyyli hioutuu samaa tahtia, kun opintopisteet ropisevat.
Katri Viitaniemi
Kirjoittaja on filosofian maisteri ja toimittaja, joka on viettänyt sapattivapaata työelämästä opiskelemalla kirjoittamista. Nyt hän kirjoittaa esikoiskirjaansa, narratiivista tietoteosta runoilija Helvi Juvosen elämästä.
Kirjoittajan matkassa 