Kirjoittaminen on taito, joka yhdistää useita eri maailmoja, kuten luovuuden, logiikan ja analyyttisen ajattelun. Luova ja akateeminen kirjoittaminen nähdään usein toisistaan radikaalisti eroavina ilmaisutapoina, ja niillä onkin erilaiset tavoitteet ja intressit, ilmaisuvälineistä ja totuusolettamuksista puhumattakaan. Kumpikin tapa tuottaa tekstiä on lähtökohtaisesti luova, minkä vuoksi on todenmukaisempaa puhua akateemisesta ja taiteellisesta kirjoittamisesta.
Osaltaan kyse akateemisen ja taiteellisen kirjoittamisen erottamisesta on institutionaalinen. Jyväskylän yliopiston kirjoittamisen tutkimuspainotteisiin syventäviin opintoihin sisältyy vapaaehtoinen tutkielman taiteellinen osio. Tohtorikoulun puolella tiedeyliopiston vaikutus on sellainen, ettei väitöskirjassa tule olla minkäänlaista taiteellista osiota. Moni tutkija-kirjailija pitääkin alat tietoisesti erillään.
Kirjoittamisen opinnot suorittaneen opiskelijan kannalta tällaisten linjausten hyödyn voi ajatella olevan vaikkapa siinä, että erilaisten tekstityylien taitaminen harjoittaa viestimään erilaisille yleisöille, mikä on työelämätaito. Lisäksi parhaassa tapauksessa suhteellisen jäykän akateemisen rakenteen mukaan kirjoittaminen ruokkii luovuutta menetelmällisen kirjoittamisen tapaan – rajoite herättää usein luovan halun kiertää sitä.
Tieteellisen tekstin yksi haastavuus on kuitenkin siinä, että se olettaa lukijaltaan harjaantuneisuutta tietyn tieteenalan erityiskielen suhteen. Siten on syytä pohtia miten akateeminen teksti voisi tavoittaa uusia yleisöjä aikana, jolloin tieteen asema on länsimaissakin haastettu. Olisiko perinteisen akateemisen kirjoittamisen rinnalle mahdollista synnyttää uusia akateemisia tekstilajeja?
Akateeminen kirjoittaminen nojaa selkeyteen, logiikkaan ja argumentaation voimaan. Se pyrkii välittämään tietoa tarkasti ja objektiivisesti, minkä vuoksi se noudattaa vakiintuneita rakenteellisia ja tyylillisiä sääntöjä. Täsmällisyys ja selkeys – eli merkityksen yksiselitteisyys – ovat akateemisen kirjoittamisen keskeisiä periaatteita, sillä lukija olettaa voivansa luottaa tekstissä esitettyihin tietoihin.
Taiteellinen kirjoittaminen taas avaa väylän fabuloinnille ja ilmaisuvälineiden vapaammalle hyödyntämiselle. Se osoittaa, ettei osuvin tie täsmällisen mielikuvan synnyttämiseen ole välttämättä suorin. Runous on tästä paraatiesimerkki, mutta kaikki taiteellinen kirjoittaminen synnyttää merkityksiä niitä yksiselitteisesti avaamatta. Taiteellisessa kirjoitustavassa painottuvat kirjoittajan valinnat ja kielellinen monipuolisuus. Se rohkaisee kokeilemaan uusia rakenteita ja rikkomaan perinteisiä sääntöjä.
Akateemisen kirjoittamisen konventioiden koettelu mahdollistaa uusia tapoja kirjoittaa tieteellistä tietoa hyödyntäen. Esimerkiksi Anna Lowenhaupt Tsingin Lopun aikojen sieni (2015) tuo tutkijan ja tutkimuksen aikana tehtyjen valintojen moniulotteisuuden mukaan tekstiin, joka toimii myös pätevänä etnografisena tutkimusraporttina. Se sisältää sellaisia tutkimustyön piirteitä, jotka tavanmukaisesti rajataan pois raportinomaisemmista teksteistä.
Rajojen koettelu on aiheellista myös siksi, että se tapaa lisätä tietoa sen hämärtämisen sijaan. Esimerkki eri diskursseja törmäyttävästä tekstistä on Raisa Marjamäen artikkeli “Ehdotus kirjoittamisesta taiteellisena tutkimuksena”, jossa vakiintuneiden ja kokeilevien ilmaisuväylien jännitteitä luodaan ja puretaan.
Taiteellisesta kirjoittamisesta akateeminen tekstityöläinen voi vähintään oppia, kuinka tekstistä tehdään mieleenpainuvampi. Kerronnallisuus, kuvaileva kieli ja lukijan kokemuksellinen herättely voisivat elävöittää myös akateemisia tekstejä. Vaikkapa tutkimusraportin johdanto voi hyötyä kiinnostavasta tarinallisesta avauksesta, joka herättää lukijan huomion. Toisaalta akateemisen kirjoittamisen selkeys ja rakenne voivat parantaa taiteellisten tekstien luettavuutta.
Kyse on siitä, ettei akateemisen kirjoittamisen käytäntöjä hyödynnetä vain eräänlaisena taiteellisena kirjoitusharjoitteena – mistä esimerkkeinä toimivat lukuisat humoristiset ja pseudotieteelliset julkaisut kokeellisen kirjallisuuden piirissä – vaan akateemiseen tiedonintressiin sitoutuen. Nauru itsessään ei tiedettä tuhoa, vaikka vakavamielisimpiä tieteentekijöitä se saattaa hieman horjuttaa.
Taiteellinen ja akateeminen kirjoittaminen eivät ole vastakohtia, vaan täydentävät toisiaan. Molemmat tarjoavat kirjoittajalle taitoja, jotka parantavat tekstin vaikuttavuutta ja tarkoituksenmukaisuutta. Yhdistämällä kuvittelun vapauden ja täsmällisyyden kirjoittaja voi tuottaa tekstejä, jotka koskettavat ja vakuuttavat monitahoisesti. Siksi kannattaa koputella tyylien rajoilla ja omaksua niiden parhaat puolet.
Sami Sjöberg
Piirros Annukka Mäkijärvi
Kirjoittajan matkassa 