Kirjailijaksi tuleminen on ollut yksi elämäni suurimpia, ellei suurin unelma jo lapsesta saakka. Olen aina rakastanut kirjoittamista, ja kirjoittaminen onkin ollut minun tärkein tapani olla olemassa, olla minä. Oli vuosi 2012, kun lähdin ystävieni ja puolisoni kanssa katsomaan mökkimme lähettyvillä sijaitsevia kalliomaalauksia. Ristiinassa, Yöveden rannalla Astuvansalmella kohtasin kalliomaalaukset ja vaikutuin niistä voimakkaasti. Myöhemmin aloin hahmotella tarinaa, joka sijoittuisi tuolle paikalle.
Novelliksi suunnittelemani tekele lähti askel askelelta ja vuosi vuodelta laajenemaan, kunnes tajusin jossakin vaiheessa kirjoittavani romaanin käsikirjoitusta. Kyseessä ei ollut ensimmäinen kaunokirjallinen projektini: vuosien varrella olin kirjoittanut novellien ja runojen lisäksi useita romaanikäsikirjoituksen raakileita, mutta ne olivat aina jääneet kesken.
Kirjoitin Kallioon maalattu laulu -romaania kaiken kaikkiaan miltei kymmenen vuoden ajan. Noiden vuosien aikana tulin äidiksi kahdelle lapselle, edistin uraani ja elin ihan tavallista elämää. Oli kausia, jolloin en kirjoittanut romaania lainkaan, ja oli hetkiä, jolloin halusin tuhota koko tiedoston ja lopettaa kirjoittamisen, joka tuntui välillä ajavan minut hulluuden partaalle. Samalla kirjoittaminen hoivasi ja helli minua. Oli ihanaa paeta lapsiperheen arkea, omia sairauksia ja työelämän haasteita pakoon kalliomaalausten äärelle. Usein priorisoin levon ja kielsin itseäni kirjoittamasta. Toisinaan kirjoittaminen oli ahmaista minut kokonaan.
Kun sain romaanikäsikirjoituksen vihdoin valmiiksi, lähetin työn kustantamoille. Oli joulukuu, ja minä olin toiveikas. Seuraavien kuukausien ajan sähköpostiini sateli kustantamoiden hylkäyskirjeitä. Koronakeväänä 2020 jouduin hyväksymään sen, että minun kirjoittajatarinani ei ollutkaan johtanut sinne, minne olin toivonut.
Koin olevani epäonnistunut, ja tein surutyötä hylsyjen vuoksi. Kesän kynnyksellä huomasin pienkustantamo Aarnin järjestävän Minä ja metsä -nimisen kirjoituskilpailun, johon ajattelin romaanini istuvan täydellisesti. Kokosin kirjoittajaitsetuntoni rippeet, työstin romaanikäsikirjoitusta eteenpäin ja lähetin sen matkaan.
Syksyllä sain kuulla olleeni yksi kirjoituskilpailun voittajista. Palkintona olisi kustannussopimus. Ennen uutisia olin jo ehtinyt luopua toivosta, sillä kilpailun tulosten ilmoittaminen oli viivästynyt parilla viikolla, ja olin olettanut, että voittajiin oli jo otettu yhteyttä. Voittoilmoituksen saamista seuranneiden tuntien aikana tunteeni vaihtelivat alun riemusta epäuskoon ja pelkoon. Olin varma, että jokin menisi vielä pieleen, ja että kirjaani ei kuitenkaan julkaistaisi. Hiljalleen pelko alkoi haihtua. Työstin tekstiäni yli vuoden ajan kustannustoimittajani ohjauksessa, ja lopulta, kesällä 2022 kirja saapui painosta. Minusta oli tullut ihan oikea esikoiskirjailija!
Maailma ei kuitenkaan mullistunut esikoisromaanini julkaisun myötä.
En rikastunut, minusta ei kirjoitettu juttuja Helsingin Sanomiin enkä saanut kutsua keskustelemaan kirjastani televisioon Ylen aamuun, mikä oli jostain syystä ollut osa kirjailijaunelmaani. Oli kuitenkin pieniä voittoja: lehtikritiikkejä, kutsuja pariin kirjallisuustapahtumaan ja ihania nostoja sosiaalisessa mediassa. Tutustuin muihin kirjailijoihin ja sain arvokasta vertaistukea.
Arkeni jatkui ja jatkuu yhä samanlaisena kuin ennen kirjan julkaisua. Olen jatkanut kirjoittamista ja saanut uusia hylsyjä. Mutta aina toisinaan joku kertoo minulle lukeneensa kirjani ja pitäneensä siitä, ja se on joka kerta yhtä ihanaa.
Olen ymmärtänyt, että ennen kirjailijaksi tuloa minulla oli mielessäni tietynlainen kirjailijaksi tulemisen juonirakenne, johon sovitin haaveeni. Kaikki on ollut pienempää ja arkisempaa, mutta samalla olen tajunnut, että hienointa tässä kaikessa on se, että olen kuullut kutsumustani. Olen oppinut tekemään tilaa kirjoittamiselle, jaksanut työskennellä tekstien äärellä ja saanut nauttia siitä. Kirjoittaminen itsessään onkin se kaikkein arvokkain osa kirjailijuutta, ne pienet hetket, joissa huomaa uppoavansa sanojen maailmaan, joissa flow kutittelee sormenpäitä ja tarina vie mukanaan.
Tärkeintä kirjailijaksi kasvussani ei olekaan sankaritarinan kaareen taittuva menestyskertomus. Tärkeintä ovat ne tarinattomat, pysähtyneet hetket, joissa olen vain minä ja tekstini. Ja minun kirjailijatarinani on kesken niin pitkään kuin pystyn kirjoittamaan.
Anne Martin
Kuva: Piia Sipinen
Kirjoittajan matkassa 