Olen viime aikoina ollut huolissani modernista. Siitä taiteesta, joka on liian outoa ymmärrettäväksi, mutta aikanaan ehkä paljastuu käänteentekeväksi. Siitä Alastomasta, joka laskeutuu portaita, nauretaan ulos galleriasta, haukutaan presidenttejä myöten ja myöhemmin kanonisoidaan taiteen merkkiteokseksi. Siitä modernista.
Pari vuotta sitten aloin opiskella kirjoittamista. Olen saanut peräkärryllisen voimatyökaluja, joilla murjoa proosaa, draamaa ja faktatekstiä käyttökelpoisiin muotteihin. Mainospellen työssä ja prosaistin harrastuksessa näillä työkaluilla saa paljon … aikaan. Teksti näyttää kelpaavan lukijoille, tilaajille ja mainosviestien uhreille. Kirjoittamisella melkein elää. Sweet.
Huoleni modernista on – tietenkin – sisäänpäin kääntynyttä. Kirjoittajaidentiteettini on muurannut itsensä umpioon. Koneellani on liuta käsikirjoituksia erilaisissa jalostusasteissa. Yksi niistä haluaa tulla viimeistellyksi lajiaan uudistavana ilmiömäisenä esikoisromaanina. Toinen tietää olevansa taiteellisesti kunnianhimoton mutta otteessaan pitävä psykodraama, joka saattaisi päästä suurellekin teatterilavalle. Muutama novelli etsii ainutlaatuista ilmaisua, yksi synopsis repii sydämeni riekaleiksi.
Haluanko kirjoittaa sitä, minkä tiedän olevan oikein? Sitä, jossa juoni on tehotuotettu aristotelinen kolmioleipä, jonka adjektiivit on verbitty ja lauseenvastikkeet nitistetty? Tekstiä, joka tiedostaa diskursiivisen äänensä ja valtansa artikuloituna nykyhetken konjunktuuriin? Haluanko valtavirtakirjailijan diplomin ja mahdollisuuden työllistyä osa-aikaprosaistina?
Vai haluanko kirjoittaa sellaista paskaa, jota kukaan ei ymmärrä, mutta joka liikuttaa mannerlaattoja? Kuolla unohdettuna, muistettu nerona? Tavallaan mikään ei olisi ihanampaa, kuin olla nykypäivän ahlqvistien vihaama diletantti, joka akatemian parhaista yrityksistä huolimatta näyttää keskisormea kaikelle oikealle ja ärsyttävästi kirjoittaa jotakin oudolla tavalla kiehtovaa.
Paatuneena ironikkona olen siirtänyt huoleni modernista kaupalliseen kirjoittamiseen. Viimeisen vuoden töissä olen suunnitellut runsaasti oppien vastaista markkinointia. Se rikkoo paitsi markkinoinnin kultaisia sääntöjä, myös kirjoittamisen. Käsikirjoitukseni ovat epävakaita, epäsovinnaisia ja monesti epämääräisiä. Yhtäällä hahmot ovat litteitä ja konfliktittomia. Toisaalla ääriyksinkertaisen viestin kuvaan on kirjoitettu hahmo, joka ammentaa kolmesta eri mytologiasta. Tarinoista puuttuu kaupallisuus tai juoni tai ne lyövät kaiken läskiksi. Ne ovat parhaita, joita olen koskaan kirjoittanut. Tulostenkin valossa. Moni tarina on toki nuijittu perinteisiin raameihin, ettei menisi liian moderniksi.
Vaan kaipaako kukaan modernistia? Jos jotain olen oppinut, niin sen että tavanomainen kelpaa kansalle. Valtakunnan hallituksenkin mukaan taide joka ei myy, on turhaa. Kirjoittamisen opetuksessa survotaan alakoulusta lähtien ensin kielioppi, sitten lajiosaaminen. Draamassakin on tärkeätä kunnon jännitteet, ennakointi ja käänteet. Näillähän sitä saa aikaiseksi tekstiä, joka sopii kustannusohjelmaan.
Siskonlikka – lahjakas nuori lavarunoilija – pelkää kirjoittamisen opetusta, jottei menettäisi ainutlaatuisuuttaan. Kiitos, koululaitos. Minulle kirjoittamisen ja kirjallisuuden opiskelu on näyttänyt, että maailmasta eivät värit lopu kesken. Olen ymmärtänyt, että jumissa ei ole se, joka tuntee säännöt, vaan se joka niitä pelkää. Olen myös nähnyt, kuinka rohkea kuolee nälkäänsä. Luovuus ei lihota.
Theodor Adorno linjasi, että moderni ei ole kyseenalaista silloin kun se menee liian pitkälle, vaan silloin kun se ei mene. Jonkun on avattava latu ja kuunneltava koirien haukut. Muut voivat sitten hiihdellä leppoisasti perästä. Minunko tehtäväni on raivata tie? Vai sinun?
Luovuus on helppo yksinkertaistaa idea-avaruuden laajentamisen ja supistamisen pumppaukseksi. Kekkaillaan idiksiä ja karsitaan. Luovuuden esteeksi koetaan impotentti laajenemisvaihe – ettei ideoita muka synny. Mitä enemmän luen kirjoittamisen tutkimuksesta ja mitä enemmän ahdistun modernista, sitä enemmän luulen, että todellinen ongelma on pelkuruus ideoiden karsimisvaiheessa. Liian usein emme edes uskalla sanoa ideoita ääneen. Tartumme turvallisen käyttökelpoiseen ja jätämme luonnoslehtiön marginaaliin sen, joka eniten pelottaa.
Ja tässä minä nyt taas olen. Kirjoittamassa lajityypillistä blogikirjoitusta. 400–600 sanaa. Vaatimassa modernia, toimittamassa tavallista. Toivottavasti edes sinua harmittaa, etten uskaltanut rikkoa rajoja pientä kiroilua ja muutamaa harkittua kirjoitusvirhettä enempää. Vain siksikö, että teksti olisi saattanut jäädä julkaisematta? Mikä syy se muka on?
Onko rohkeus lopulta sitä, että uskaltaa tavoitella unelmiaan? Vai että uskaltaa uhrata yhden unelman toisen edessä?
Teemu Eskola
Kuva: Hanna Haavisto
Kirjoittajan matkassa 