Olipa kerran vuosi koronasulkujen vuosi 2020. Muusikon työt loppuivat, lapset siirtyivät etäopetukseen. En jäänyt tilannetta surkuttelemaan, vaan urakoin monenlaisia etäopintoja. Silti luihin ja ytimiin menevä pelko oli alati läsnä. Mitä jos kodin ovi sulkeutuu ja en pääse enää ikinä pois? Jos tämä maaseudun paljon ylistetty hiljaisuus nielee yhtäkkiä kaikki, äänet tunteet, kunnianhimot?
Kirjoittajana halusin käsitellä tämän tunteen syyt. Tarkoitus ei ollut tehdä pelkästään terapeuttista autofiktiota, vaan käydä vuoropuhelua eri tekstien kanssa. Kun sopivasti opiskelin vuosina 2020–21 Jyväskylän avoimessa yliopistossa luovan kirjoittamisen aineopintoja, tavoite oli selvä. Suunnittelin runokokoelman, jotka kantavana teemana olisi yksinäisyyden kokemus eri aikatasoilla.
Yksi projekti oli koota kätköistä ja somen syövereistä irrallisia runoja. Henkilökeskeisyydestä ja tietoähkystä parjattu some oli minulle kirjoittajana tärkeä: siellä saa heti yhteyden lukijaan, saa muodostettua vuoropuhelun, joka on minulle kirjoittamisen perimmäinen tarkoitus. Antakoot Rilke anteeksi, en voi kirjoittaa pelkästään itselleni, sehän tuntuu yhtä aavemaiselta kuin soittaa ilman yleisöä.
Toisaalta somessa ei paljon tule ajateltua laajempia kokonaisuuksia, miten ja miksi runot seuraavat toisiaan ja miltä ne näyttävät kirjan sivuilla. Avoimessa yliopistossa tähän sai apua, sillä kokoelman eri versioille sai ohjaajan palautetta ja muutosehdotuksia. Tämän prosessin ohjaaja oli Petri Hannula, jolta olen saanut hyviä ajatuksia kokonaisuuden rakentamiseen, typografiaan ja kieliasuun.
Toinen vaihe oli suomentaa 14–15-vuotiaana kirjoitetut runot ja ripotella niiden säkeet kokoelmaan. En yleensä tykkää puhua aiemmasta kirjoituskielestäni, sillä sen pelkkä nimeäminen istuttaa minut väärään diskurssiin: suuret venäläiset klassikot. Pushkin ja Tolstojevski, kylpyammeissa runoilevat suuret kirjailijattaret ja Leningradin matkojen keinotodellisuus. Helmikuussa 2022 havahduin siihen, miten henkilökohtaisesta tulikin poliittista. Aloin tutustua puheenvuoroihin, jossa kulttuurialan toimijat kieltäytyvät puhumasta venäjää ja tekivät koko sen kulttuurin pesäeron. En ollutkaan yksin tässä.
Yksi tärkeä osa avoimen perus- ja aineopintoja oli mahdollisuus ottaa valinnaisina opintoina Kotimaisen ja yleisen kirjallisuuden lyriikka ja draama – opintojaksot. Omat kirjallisuuden opinnot “entisestä elämästä” olivat englanninkielisiä, joten suomalaiseen kirjallisuuteen olen tutustunut omin päin uppoutumalla Kai Laitisen jo osin vanhentuneeseen Suomalaiseen kirjallisuuden historiaan. Pääsy yliopistotasoisiin opintojaksoihin antoi lisää struktuuria ja perspektiiviä. Mieleen jäivät tutustuminen Katri Valan, Aaro Hellaakosken, Paavo Haavikon ja Mirkka Rekolan runokokoelmiin.
Juurettoman laulun kustantaja on Haka Kustannus. Julkaisua juhlittiin 12.7.2025 Pukkisaarella. Yksi unelma toteutui: liikutuin, kun näin oman runokirjan julki. Avoimella yliopistolla on ollut sen toteutumisessa tärkeä rooli.
Olga Kolari
Kirjoittajan matkassa 