Minkä tahansa tekstin julkaiseminen on minusta aina vähän kamalaa. Valmiiksi julistettuun työhön liittyy kahdenlaisia kauhukuvia:
- Joku lukee tekstini.
- Kukaan ei lue tekstiäni.
En osaa päättää, kummat kauhukuvista ovat pahempia. Mitä jos tekstini luetaan, mutta tulkitaan ihan väärin? Entä jos se osoittautuukin lukijoiden käsittelyssä täysin elinkelvottomaksi? Mitä teen, jos tekstini paljastaa jotain järjettömän noloa tai muuten vain hirveää minusta itsestäni? Vai onko sittenkin pahinta, jos pitkällisen aherruksen tulos ei kiinnosta ketään?
Akateemista työtä tehdessä suhde julkaisemiseen on toki jossain määrin arkipäiväistynyt. Tekstejäni on sekä luettu että jätetty lukematta, ja noinpahan olen asian kanssa tottunut elämään.
Kaunokirjallisen tekstin julkaisemiseen liittyy hiukan toisenlaista haavoittuvuutta. Esikoisromaanini Kuningatar Mab julkaistaan ensi viikolla. Tieteellisiin teksteihin verrattuna siihen on vuodatettu muutama tynnyrillinen enemmän sydänverta. Aktiivisesta työstämisvaiheesta on kuitenkin kulunut jo niin kauan, että tunnesiteeni tekstiin on keventynyt. Tämä ei tarkoita, etten hetkittäin lamaantuisi kauhusta. Luetuksi – nähdyksi tai paljastetuksi – tulemisen pelko on yksi syy. Toinen kauhun aihe on kaupallisessa sfäärissä matkustavan kirjan lyhyt elinkaari. Ajatus vuosien väkertämisellä syntyneen tekstin päätymisestä alennuslaarin kautta silppuriin on lohduton. Sydänveri valmistautuu taas pulppuamaan.
Ajattelen kuitenkin, ettei ole vaarallista antaa sydämensä hiukan värjyä. Olen havainnut, että kirjoittajan sydämeni on sitkeä tyyppi. Se voi hajoilla, räjähdellä ja valua pitkin seiniä, ja palata sitten tyynesti takaisin rintakehään. Tehtäisiinkö taas vähän töitä, sydän kysyy kuin olisi koko ajan ollut ihan rauhallinen. (Kirjoittajan sydämestään kiinnostuneen kannattaa muuten ehdottomasti lukea Sussu Laaksosen Vapaan kirjoittajan anatomia!)
Mielikuvat ahnaista silppureista tai verenhimoisista lukijoista eivät siis estä minua kirjoittamasta. Lukijat ovat pelottavia, jos ajattelen heitä kasvottomana massana, joka vain odottaa päästäkseen teilaamaan jokaisen tekeleeni. Jos taas ajattelen lukijoita ihmisinä, jotka rakastavat kirjoja, mielikuva muuttuu heti paljon mukavammaksi. Niin kauan kuin sydänveri lähtee seinistä kevyesti pyyhkimällä, lienee aivan turvallista jatkaa kirjallista elämää.
Emilia Karjula
Kirjoittajan matkassa 