”Ai sä kirjoitat jotain romaania vai?” kysyy puolituttu minulta, kun kerron opiskelevani kirjoittamista avoimessa yliopistossa. Monet kirjoittamisen opiskelijat ovat varmasti törmänneet väärinkäsityksiin kirjoittamisen opiskelemisesta. Kuvitellaan esimerkiksi, että opinnot on tarkoitettu vain kirjailijaksi aikoville tai että opiskelu on yksinäistä harhailua itse luodussa mielikuvitusmaailmassa. Todellisuudessa opinnot tutustuttavat kaikenlaiseen kirjoittamiseen ja verkkokursseilla opiskelu on myös vuorovaikutteista.
Mutta kiitos kysymästä, en todellakaan kirjoita romaania. Tiedän, että monet kirjoittavat – ja onhan sellaisen kirjoittamista mahdollista sisällyttää myös opintoihin. Kirjoittamisen opiskelijoissa on paljon heitä, jotka ovat lapsesta saakka kirjoittaneet pöydänlaatikot ja kovalevyt täyteen tarinoita. Tai ehkä runoja. Laululyriikkaa, sarjakuvia. Jopa elokuvakäsikirjoituksia.
Minä en ole yksi heistä.
Perusopintojen viimeisellä, Kirjoittajaksi kasvaminen -kurssilla pohdin itseäni ja tavoitteitani kirjoittajana. Huomasin tuntevani jotakin, jonka voisin nimetä kirjoittajan lajihäpeäksi. Minua kiinnostaa tietokirjoittaminen, kun taas suuri osa opiskelutovereistani tuntuu suuntautuvan kaunokirjallisuuteen. Onko siis minussa tai vähintään mielikuvituksessani jotain vikaa? Miksi en halua rakentaa henkilöhahmoa ja punoa juonta? Miksi minua ei kiinnosta yksisarvisen laukka ja tähtipöly, kalisevat miekat ja pamppailevat sydämet?
Fiktion äärellä tunnen helposti tyhjän paperin kammoa: mistä lähteä liikkeelle, kun liikkeelle voi lähteä Uranuksen kuista tai isotädin suonikohjuista. Kumman nyt sitten valitsisin? Fiktio tuntuu aivan liian rajattomalta. Ja miksi minun oikeastaan pitäisi mitään kuvitella? Tämä ajatus on hiertänyt minua koko kirjoittamisen opintojeni ajan. Todellisissa ihmisissä ja paikoissa on minulle aivan riittävästi ihmeteltävää.
Tekstien jaottelu puhtaaseen faktaan tai fiktioon on tietysti osin keinotekoinen. Tietoteksti voi lainata kerronnallisia keinoja kaunokirjallisuudesta, kaunokirjallisuus ammentaa tositapahtumista. Lajihäpeääni se ei silti juurikaan helpota. Kuten puolituttuni puolihuolimaton kysymys paljasti, kaunokirjallisuuden kirjoittamisen nähdään usein olevan ainoa oikea tai jopa ainoa olemassa oleva kirjoittamisen laji. Arkikielessä ”kirjailija” viittaa yleensä kaunokirjallisten tekstien tuottajaan, ”tietokirjailija” on sitten asia erikseen.
Ehkä tarina itsestäni lajihäpeän uhrina on silti liioiteltu, sittenkin olemassa olevan mielikuvitukseni tuotetta. Olen edennyt kirjoittamisen opinnoissa aineopintoihin ja tutustun yhä uusiin tapoihin kirjoittaa. Minun ei ole tarpeen nyt eikä myöhemminkään asemoida itseäni liian tiukasti kirjoittamisen laajan kentän yhteen laitaan. Opinnot ovat parasta aikaa kokeiluille ja pienille irtiotoille, vaikka onneksi myös omasta lempilajista on mahdollista ottaa kaikki irti. Nyt iloitsen siitä, että aineopinnoissa pääsen vihdoin paneutumaan tietokirjoittamisen kurssiin.
Sanni Broholm
Kirjoittajan matkassa 