Kirjailijat, nuo mystiset ja maagiset, kirjoittamisen taikapölyllä kuorrutetut olennot, jotka jo syntymässään ovat saaneet kirjoittamisen pyhän lahjan, ja suoltavat täydellistä tekstiä päivästä toiseen punaviiniä siemaillen. Vai onko sittenkään aivan näin? Päätin ottaa asiasta selvää kirjoittajaksi kasvamisen opintojaksolla, siihen liittyvässä opintotehtävässä.
Omasta kokemuksestani sanoisin, että kirjoittajuuteen liittyy kummallinen ristiriita; kirjoittajia ja kirjailijuutta mystifioidaan, mutta kirjoittamista ei sitten kuitenkaan syystä tai toisesta pidetä edes oikeana ammattina. Se on asia, joka tuntuu olevan varattu vain harvoille ja valituille, noille pyhille kirjailijaolennoille, joita ei ole maailmassa montaa. Onnistuin saamaan käsiini yhden tuollaisen kirjailijaolennon, Pasi Ilmari Jääskeläisen, jonka kanssa keskustelin aiheesta sähköpostin välityksellä.
Mitä sitten löysin kiinni saamani kirjailijaolennon nahan alta? Yllätyksekseni huijarisyndrooman. Jääskeläinen alkoi pitää itseään oikeasti kirjoittajana niitettyään menestystä Portti-lehden kirjoituskilpailussa 1990-luvulla, ja kirjailijana ensimmäisen novellikokoelmansa ilmestyttyä. Myöhemmin tulivat romaanit, Kirjailijaliitto ja Finlandia-ehdokkuus. Ajoittainen epäilys omasta kirjailijuudesta ei kuitenkaan kadonnut. Ehkäpä itsensä epäily kuuluukin kirjoittajaidentiteettiin?
Mystinen taikapöly, jonka avulla kirjoittajaolennot luovat tyhjästä taidetta ei taidakaan olla todellista? Jääskeläinen kertoo kirjoittamisen olevan usein hankalaa ja hidasta, toisinaan hän kokee jopa vihaavansa sitä. Työ voi tuntua toisinaan turhalta, ja viedä leijonanosan vapaa-ajasta – etenkin kun kirjoittaa päivätyön ohessa. Jääskeläinen viilaa tekstiään paljon, ja saattaa juuttua hiomaan sitä pitkäksikin aikaa. Kustannustoimittajallekin jää silti vielä tehtävää. Lukijakin kulkee kirjoittamisessa mukana; Jääskeläinen vertaa lukijan kiinnostuksen herättämistä viettelemiseen. Jos kiinnostusta ei synny, suhdetta tekstin ja lukijan välille ei muodostu.
Mistä tarinat kirjoihin tulevat? Jääskeläinen kokee maailmaa outouden kautta. Tietty ulkopuolisuus saa tarkkailemaan muita ja pohtimaan asioita. Myös unista voi poimia kohtauksia, miljöitä ja tunnelmia. Lukeminenkin ruokkii kirjoittamista, etenkin silloin, kun luettavan teoksen kerrontatekniikka tarjoaa jotain kiinnostavaa.
Mystinen kirjailijaolento osoittautuukin siis ihmiseksi, joka epäilee, turhautuu, jumittaa, lukee, tarkkailee ja toisinaan vihaa koko kirjoittamista. Välillä se saattaa myös bingettää Buffy-vampyyrintappajaa. Jääskeläinen sanoo kirjoittavansa, koska se on asia, joka tekee hänestä juuri hänet. Se on siis osa hänen identiteettiään. Jääskeläisen sanoin: ”Jos Kuolema kysyy, että ennen kuin lähdetään, kerrohan mitenkäs elämäsi käytit, voin osoittaa tekemiäni kirjoja ja sanoa, että noi on mun tekemiä.” Ehkäpä kirjoittajaidentiteetin mystinen ja kaikkein pyhin osa onkin lopulta juuri siinä, että kaikesta epävarmuudesta ja vaikeuksista huolimatta kirjoittamisesta tulee osa sitä, kuka on.
Illusia F. Särö
