Voimaa vertaisryhmistä

Oli syksy 2012 ja alkamassa kirjoittamisen perusopintojen ensimmäinen lähiopetusviikonloppu. Liityin jännittynein mielin muiden kirjoittamisesta innostuneiden ja opintojen alkamista malttamattomina odottelevien ihmisten joukkoon. Tutustuimme ja totesimme taustamme hyvin moninaisiksi, jotkut olivat jo vuosia täyttäneet pöytälaatikoitaan runoilla ja novelleilla, jotkut kirjoittivat työkseen toimittajina tai mainostoimistossa, olipa mukana ihan oikea julkaissut kirjailijakin – ja sitten olimme me, jotka vasta haaveilimme.

Mihin oikein olin ryhtymässä? En pitänyt itseäni kirjoittajana, en edes harrastelijana. Kirjoittamisesta haaveilu ja vuosien takainen verkkokurssi, jonka aikana olin kirjoittanut muutaman lyhyen novellin, ei ollut sitä, mitä ymmärsin harrastamisella. Jännitti, mutta perääntyminen ei tullut enää kysymykseen. ”Olisi niin kiva” ja ”sitten kun”, eivät olleet vieneet minua eteenpäin. Oli tehtävä jotakin. Oli kirjoitettava.

Tärkein motiivini opiskelun aloittamiselle oli saada kimmoke, potku takamuksille, että lopultakin ryhtyisin siihen, mikä mielessäni siinsi. En ollut ainut samoin ajatuksin matkaan lähtenyt. Moni muukin uskoi ulkoisen paineen, olemassa olevan deadlinen antavan pontta kirjoittamiselle.

Varsin pian huomasin, että tehtävän määräpäivä oli vain yksi omaa kirjoittamistani siivittävistä tekijöistä. Sekä opettajan että ryhmän rehellinen, kannustava ja rakentava palaute yllätti, ilahdutti ja antoi uskoa. Minä osaan, ehkä minusta sittenkin on tähän hommaan! Täystyrmäystä ei koskaan tarvinnut pelätä. Tarkkasilmäinen lukijajoukko löysi heikommastakin yrityksestä sen helmen, jota kannatti lähteä kiillottamaan. Muiden opiskelijoiden tekstien lukeminen puolestaan avasi silmiä erilaisille näkökulmille ja ratkaisuille: näinkin siis voi kirjoittaa.

Opintojen päättyessä meistä useampikin halusi jatkaa proosatekstien parissa. Emme halunneet heittäytyä tyhjän päälle, joten perustimme kirjoittajapiirin, jonka puitteissa jatkoimme tapaamisia. Kirjoitimme, luimme toistemme tekstejä, annoimme palautetta ja pohdimme ratkaisuja kirjoittamisen ongelmakohtiin.

Tämän lisäksi muodostimme joukostamme vielä kolmen hengen pienryhmän, jossa meillä jokaisella oli tavoitteena romaani ja sen julkaiseminen. Samaan aikaan kuuluminen paikallisen kirjallisen yhdistyksen proosapajaan tarjosi mahdollisuuden askarrella lyhyempien tekstin parissa.

Edellä mainitut kirjoittajayhteisöt ovat toimintatavoiltaan (mm. ryhmän koko, tapaamiskerrat, tekstien pituudet) erilaisia, mutta palvelevat samaa päämäärää, kehittymistä kirjoittajana. Minulle näihin yhteisöihin kuuluminen on innoittava ja eteenpäin siivittävä voima. Yhden jäsenen onnistuminen on kaikkien ilo, se luo uskoa ja antaa rohkeutta muillekin.

Nyt kirjoittamisen aineopintoja aloittaessani esikoisromaanini on julkaistu ja toisenkin osalta kustannussopimus allekirjoitettu. Olen jännittävän matkan alussa, ja mikä parasta, tämä matka saa jatkua vaikka loputtomiin, perille ei tarvitse päästä.

Minna Mikkanen

Kuva: Studio EveLiisa.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: