Minä olen kirjoittaja. Näin tiivistin aineopintojen viimeisen oppimispäiväkirjan loppuun. Lause vaikuttaa itsestään selvältä, mutta sen ääneen lausumiseen keräsin rohkeutta kaksi vuotta. Kirjoittaja ja eritoten kirjailija ovat nimikkeitä, jotka verhoutuvat vaativaan kuosiin ja tuntuvat saavuttamattomilta.
Kaapista ulos tuleminen on kypsynyt minulle vähä kerrassaan opintojen aikana. Kun kirjoittamisen opinnoistani tietävät ystävät ovat kysyneet, milloin pääsevät hakemaan minulta nimmareita uutuuskirjaan, olen väistellyt kainona. Eivät kaikki pianonsoiton harrastajatkaan anna konsertteja. Älä sano noin, sanoi minulle opettajani. Älä sano noin, sanoivat muut kirjoittamisen opiskelijat. Joka vuosi julkaistaan romaaneja, novelli- ja runokokoelmia ja joku niitä aina kirjoittaa.
Jyväskylän avoimen opiskelijoiden kirjoittajayhteisöön kuuluminen herätti ymmärtämään, että kirjoittajuuteni pahin este, näkymätön vihollinen olen minä itse. Siksikö todella kirjoitan, että kukaan ei saisi lukea ajatuksiani tai syventyä luomiini fiktioihin. Pelkkä uutuus tai yllättävät näkökulmat eivät tee tekstistäni luovaa, vaan kirjoittajana kehittymiseen tarvitsen ulkomaailmaa, lukijoita. Serlachiuksen taidemuseossa huomasin, miten Gunnar Berndtsonin maalaus ”Taiteentuntijoita Louvressa” kuvittaa pahimmat pelkoni. Miten voisin koskaan läpäistä armottoman seulan ja lunastaa paikkani kirjoitetun jatkumossa.
Gösta Serlachiuksen taidesäätiö. Kuva: Vesa Aaltonen.
Kirjoittajayhteisö rohkaisi minua uskaltamaan, tavoittelemaan julkaisemista. Kirjoituskilpailut ovat toimineet mainiona keinona kastaa varpaat veteen ennen kuin otan uppoamisen riskiä. Ensimmäinen yritys oli osallistuminen Varkauden dekkarinovellikilpailuun, jonne lähetin muokatun version proosan kurssin ennakkotehtävästä. Tekstini ei tullut palkituksi, mutta julkaisun saaminen antologiaan oli kannustavaa.
Tänä syksynä olen elänyt kirjoittavan ihmisen tähtihetkiä. Syyskuun puolivälissä posti toi Kouvolan dekkaripäivien julkaisun. Kun näin oman novellini painettuna, se on paperilla siveltynä todellisempi kuin ruudulla välkkyvä tiedosto. Oma työni ei ollut nytkään palkittujen joukossa, mutta kokoelmaan yltäminen riemastutti. Samalla viikolla Kotkan esseekirjoituskilpailusta sain tiedon, että vaikka palkinnot jäivät saamatta, niin pääsin 432 esseen joukosta finaaliin, johon esiraati valitsi kaksitoista esseetä.
Onnistuminen ja vaatimatonkin menestys rohkaisee minua jatkamaan. Kirjoituskilpailut merkitsevät tilaisuutta tulla nähdyksi kirjoittajana. Vaikka kilpailuista ei saa yksityiskohtaista palautetta, hyväksyminen julkaistavaksi valaa tuiki tärkeää itseluottamusta.
Kilpailuihin osallistumiseni rajoittuu muutamaan tekstiin, mutta jo vähäinen kokemus on näyttänyt eroja kilpailujen järjestäjien ammattitaidossa. Hakukoneista sanalla ”kirjoituskilpailu” löytää sekalaisen määrän vinkkejä. Kirjailijaliiton sivuilta https://kirjailijaliitto.fi/kirjailijalle/aiotko-kirjailijaksi/ avautuu suoraan selkein polku myös aloittavalle kirjoittajalle. Sivulta löytyy myös kokemukseni mukaan luotettavinta ja ajantasaisinta tietoa kirjoituskilpailuista.
Anneli Pirttilä
Kirjoittaja
Kirjoittajan matkassa 