Olen aina ajatellut asiatekstien ja runouden olevan kaukana toisistaan. Asiatekstin ytimessä on ymmärrettävyys ja selkeä tiedon rakentuminen, kun runous puolestaan tuntuu olevan kaukana logiikasta. Kirjoitusopintojen runokurssilla huomasin, että runouden ja asiatekstin maailmat ovatkin lähempänä toisiaan, kuin aiemmin kuvittelin. Näiden kahden tekstilajin välillä on oikeastaan vain epämääräinen liukuma, joka on tutkimisen arvoinen. Vaikka runo tekstilajina ei tuntuisikaan kaikista omimmalta, voi runouden keinovalikoimasta ammentaa kaikkeen kirjoittamiseen.
Runoilija Pauliina Haasjoki rinnastaa runojen kirjoittamisen ja herkän kuuntelemisen. Hän kertoo kuuntelevansa tarkasti runoa kirjoittaessa syntyviä assosiaatioita, ja yrittävänsä luottaa siihen, että ne ovat tavalla tai toisella tärkeitä. Ajattelen, että tällainen intuitiivinen assosiaatioiden kuunteleminen on tärkeää kaikessa kirjoittamisessa; esimerkiksi tieteellinen tutkimustyö on pohjimmiltaan uudenlaisten yhteyksien etsimistä, luovaa siltojen rakentamista. Vaikka tieteellistä tekstiä määrittävät tarkat konventiot aina kielellisistä ratkaisuista kappaleen rakenteeseen, voi taustatyössä tietoisesti hyödyntää samanlaista herkkää assosiaatioiden ja merkitysten kuuntelua, kuin runoudessa.
Runoa voi käyttää myös osana asiatekstiä rikastuttamassa kokonaisuutta. Esimerkiksi jotkin tieteen piiriin kuuluvat ilmiöt ovat paremmin kuvattavissa runon, kuin asiatekstin kautta. Ihmisen kokemuksia kuvattaessa logiikka tai kronologinen järjestys eivät välttämättä ole merkityksellisiä. Tutkija Sofia Chaparro on selvittänyt latinotaustaisten maahanmuuttajaäitien kokemuksia kaksikielisyydestä koulumaailmassa. Chaparro kirjoitti tekemiensä haastattelujen pohjalta runoja, joissa hän kuvaa haastateltaviensa kokemuksia. Runojen kautta inhimilliset tuntemukset tulevat kaikessa ristiriitaisuudessaan vahvasti ja paljaasti esille. Haastateltavien kertomukset ovat laadultaan sellaisia, että niiden tiivistäminen tilastoihin tai pakottaminen ahtaisiin käsitteisiin ei antaisi niille arvoa, saati kuvaisi todellista kokemusta. Runouden avulla voidaan siis myös konkreettisesti laajentaa tieteellisen tekstin mahdollisuuksia.
Runo ajatuksen tai kokemuksen välittämisen muotona välittää aina myös jotain muuta, kuin sisältönsä: tavan, jolla se kommunikoi. Runoilija John Keats kirjoitti: ”Ihmisten ei tulisi kiistellä tai saarnata, vaan kuiskata tulokset naapurilleen”. Ajattelen, että runon voi rinnastaa kuiskaukseen, siinä missä näkemystään puolustava ja tiukasti argumentoiva asiateksti puolestaan monesti ”kiistelee” ja ”saarnaa”. Kiihkeätkin runot ovat usein keinovalikoimaltaan lähempänä kuiskausta, kuin saarnaa. Ne ovat herätteleviä kuvauksia, joiden päämääränä ei ole tuottaa puhtaita, suoraviivaisia päätelmiä, vaan ennemminkin avata ajattelua ja havainnointia samanaikaisesti eri suuntiin. Uskon, että runon kommunikoinnin tapa voi kuiskauksen tavoin koskettaa lukijaa joskus syvemmin, kuin kiivas julistus tai terävä logiikka. Pohdin, voisiko asiatekstin kirjoittaja useammin tarttua runouden tarjoamaan kommunikointitapaan. Menetettäisiinkö asiatekstin uskottavuus, jos ilmaisu muuttuisi herkemmäksi? Tai voisiko loogisten päätelmien esittäminen kuiskaten olla keino, jolla lukija saataisiin kutsuttua lähemmäs tekstiä?
Uskon, että runouden leviäminen ulos runokirjoista voisi vähentää mustavalkoista ajattelua. Ehkä runouden avulla pääsisi myös paremmin käsiksi sellaisiin ilmiöihin, jotka pakenevat suoraa kerrontaa.
Lähteet:
Chaparro, S. 2020. Pero Aquí se Habla Inglés: Latina Immigrant mothers’ experiences of discrimination, resistance, and pride through Antropoesía. TESOL Quarterly 54(3): 599–628.
Haasjoki, P. 2007. Miten ihmeellisyyttä kuunnellaan ja miten se kehystetään. Teoksessa Hytönen, V. & Sutinen, V.-J. (toim.) Poetiikkaa. Seitsemän esseetä runouskäsityksistä. Turku: Savukeidas.
Keats, J. 1818. Kirjeitä: John Reynoldsille 19. helmikuuta 1818. Teoksessa Hökkä, T. (toim.) 2000. Oi runous. Romantiikan ja modernismin runouskäsityksiä. Helsinki: SKS.
Kirjoittajan matkassa 