Kuva: Marek Sabogal 2020
Kun itse aloitin kirjoittamisen perusopinnot ensimmäisen kerran kirkasotsaisena parikymppisenä joskus vuoden 2002 tienoilla, kirjailijan ammatti oli siihen keskeisin syy. Halusin kirjailijaksi. Halusin niin palavasti, että muistan kirjoittaneeni Reginan silloiselle päätoimittajalle, että voisin kirjoittaa heille juttuja kuukausipalkalla kehittyäkseni kirjailijana. Tämä ei luonnollisesti mennyt ihan niin suoraviivaisesti kuin olin kaavaillut. Kuukausipalkasta sain vain haaveilla, mutta kirjoitin kuitenkin novellin silloin tällöin, ja pikkuhiljaa luottamukseni omaan tekstiini kasvoi niin että aloin kokeilla pienoisromaaneja.
Kirjoittamisen tuoman konkreettisen työkokemuksen myötä aloitin kirjoittamisen perusopinnot uudestaan kymmenisen vuotta myöhemmin, tällä kertaa lähiopetuksessa Hämeen kesäyliopistossa. Jälleen jokunen vuosi pikakelauksella eteenpäin, ja olin kirjoittamisen maisteri, jolla oli kustannussopimus esikoisromaanistaan.
Jälkikäteen pisteitä yhdistämällä muodostuu kuva, joka näyttää minusta aivan liian harkitulta. Viivasuorat linjat pisteestä toiseen peittävät taakseen kaikki ne harhapolut ja umpikujat, joista koko matka omasta mielestäni koostui. Kerrottuna jäljelle jää määrätietoisesti kuljettu valtaväylä kohti kirjailijuutta. Todellisuudessa minusta tuntuu enemmänkin siltä, että oli vain parempi jatkaa kävelyä kuin pysähtyä, ja sitten yhtäkkiä tipahdin lattialuukusta johonkin, missä minun sanottiin olevan perillä.
Ensimmäisinä kuukausina esikoisteokseni julkaisun jälkeen olin varmasti eniten kirjailija kuin olen koskaan ollut. Teos, jolla oli minun nimeni, löytyi kovakantisena kirjakaupan hyllystä. Hiplasin kirjojani salaa kirjastossa ja annoin hermostuneita haastatteluja, esiinnyin Kirjamessuilla. Sytyin eloon kustantajan järjestämissä kekkereissä, joissa tapasin muita kirjailijoita. Olin osa yhteisöä, joka ymmärsi mistä puhuin, kun puhuin kirjoittamiseen liittyvästä valtavasta nähdyksi tulemisen pelosta.
Keskeytin kirjoittamisen opinnot 2000-luvun alussa, koska yritin puurtaa niitä valmiiksi yksin oppimistehtäviä tekemällä. Olin kerällä oman kirjoittamiseni ympärillä, ja kammosin ajatusta siitä, että joku antaisi tekstistäni palautetta. Jotakin tästä kauhusta on jäljellä yhä siinä, miten vihaan kustannustoimittajaani koko sydämestäni aina pari viikkoa sen jälkeen, kun hän on kommentoinut käsikirjoitustani. Vasta pölyn laskeuduttua pystyn näkemään, että hän saattaa olla oikeassakin huomauttaessaan tekstini epäjohdonmukaisuudesta tai toisteisuudesta.
Lopulta juuri se, että saan keskustella jonkun kanssa käsikirjoituksestani vie tekstiä eteenpäin. Vaikka kirjoitan yksin, teksti syntyy yhdessä. Tarvitsen maailmaa, ihmisiä, kanssakirjoittajia ja matkakumppaneita, jotta pääsen perille. Kirjoittaminen on tapa kommunikoida, ja tarvitsee aina vastaanottajan. Toisten kirjoittajien seura muistuttaa siitä, että en ole ainoa, joka kamppailee nähdyksi tulemisen halun ja kauhun kanssa.
Tällä hetkellä kirjailijan työ tarkoittaa minulle kirjoittamisen opettamista. Seuraavaksi se voi tarkoittaa taustatyön tekemistä, lukemista ja ajattelua. Sen jälkeen se tulee varmasti taas tarkoittamaan konkreettista kirjoittamista, sanojen järjestämistä paperille merkitykselliseen muodostelmaan. Kirjailijan työ on kirjoittamisen äärellä olemista, kirjoittamisen välttelyä, kirjoittamisen sietämistä. Itsensä ja toisten kohtaamista tekstissä. Nähdään siellä!
Niina Mero
Kirjoittajan matkassa 