Syksyn ensimmäiset kurssit ovat käynnissä, ja pian oppimispäiväkirjan kirjoittaminen tulee monelle ajankohtaiseksi. Tässä Tommi Aulasmaan oppimispäiväkirja Voimasta neljän miehen esimerkkinä luovasta toteutuksesta, jossa käsitellään oivallisesti kurssin teemoja. Oppimispäiväkirja on aineopintojen jaksolta KIKA4001 Luova omaelämäkerrallinen kirjoittaminen.
Voimasta neljän miehen
Kokoontuipa eräänä toukokuisena lauantaiaamuna neljä miestä pohtimaan yhdessä elämää. Kirjava oli tuo joukko – Rokan Antti, Hytin Eemil, Gabrielssonin Otto ja Aulasmaan Tommi. Siinä aluksi hetki tuijoteltiin toisiaan ja vähän alta kulmain katseltiin. Kunnes Antti avasi suunsa.
– Mie en täst oikeest elämäst tiiä mittää, mie ku oo semmone fiktiivine hahmo, satuhahmoks1 hyö kutsuu. Mie en oo itteeni luonu, enkä mihikää tyrkyttäny. Se ol Väinö Linna.
– Sä olet kuitenkin saanut aikamoisen aseman. Ruotsissa asti sut tunnetaan, eikä sun tarvinnut itse tehdä asialle mitään, tosin kun mun, sanoi Otto. – Jos mä en olisi Jörn Donnerin poika, eikä hän olisi hyljeksinyt mua, niin mun ei olisi tarvinnut kirjoittaa avointa jäähyväiskirjettä isälle ja julkaista sitä kirjana.
– Sun omaelämäkerta sai näkyvyyttä ja sä pääsit julkisuuteen. Sä julkaisit elämääsi, sä olet elämäjulkaisija, vakuutti Tommi Otolle. Ennen kuin Otto ehti kommentoimaan mitenkään Tommille, Antti ennätti väliin.
– Sie oot nii ku meiän Lammio, hääki halus aina päästä esille, ilma omii saavutuksii.
– Mä en toivonut muuta kuin isää. Oliko se liikaa pyydetty?
Sivusta hiljaa keskustelua seurannut Eemil avasi suunsa ja liittyi keskusteluun.
– Mie en taas toivonu muuta, ku et mie oisin saanu elää ja olla isä miun lapsille, sanoi Eemil alakuloisena.
– Niin Eemil, susta on kirjoitettu jonkin verran sun kuoleman jälkeen.
– Se ei tee miust elävää.
– Se on totta, mutta monen muistoissa sä elät. Ja vaikka susta ei ole ihan elämäkertaa kirjoitettukaan, niin monessa kirjassa susta on kirjoitettu ja on susta tehty näytelmäkin.
– Oho. Onko?
– On.
– Mut ei varmaa miun sotasaavutusten takia.
– Se on totta. Jos puhalsi Väinö Linna Antin henkiin ja teki hänestä kuuluisan, niin Sven Oskar Lindgren vei sulta hengen.
– Ja teki kuuluisan, keskeytti Otto Tommin. – Jörn Donner antoi mulle kyllä elämän, mutta mitätöi sen ja jollain tavalla tukahdutti.
– Myö ollaa tavallaa kaik samas venees: myö ollaa kuuluisii ja maksettu siit kova hinta. Mie elän vaan paperil, sie Eemil vaan muistois ja sie Otto, siun pitää elää siun muistois kans.
Kolmen joukko nyökytteli yhteistuumin päitään ja kuin yhteisestä sopimuksesta, he kääntyivät Tommin puoleen. Eemil ja Otto katsoivat kysyvästi Anttia, joka nappasi katseista kopin ja kysyi:
– Mites sie Tommi, mikäs sie oot miehiäis? Sie oot todelline ja elos, eikä siust oo kirjotettu, etkä sie oo kirjottanu itestäs.
Antin sanat eivät olleet syyttäviä, mutta saivat Tommin painamaan päänsä kolmikon edessä. Hän ei tehnyt sitä kuitenkaan alistuvasti tai itseään väheksyvästi, vaan kunnioituksesta kolmikkoa kohtaan.
– Mä olen tällainen tavallinen harrastekirjoittaja ja lukija, jota kiinnostaa ihmiset ja heidän tarinansa. Ja koska mä olen opiskelija ja opiskelen kirjoittamista, mä olen utelias ja kiinnostunut kurssin aiheesta. Ja samalla tietenkin teistä.
Tommin sanat saivat miehet katselemaan toisiaan: Eemil hieman hämillään, Antti naurahtaen ja Otto silmin nähden tyytyväisenä. Rohkaistuneena kolmikon vastaanotosta, Tommi jatkoi.
– Kun aloitin kurssin, mulla oli aika kapea kuva elämäkertakirjoittamisesta. Mulla oli mielessä painettu paperinen elämä- tai omaelämäkerta kirja, ei juuri muuta. Sun kirja Otto oli ehkä lähimpänä sitä mielikuvaa.
– Eli mä olen sun silmissä tällainen keskiverto ruotsalainen omaelämäkertakirjuri, tuhahti Otto.
– Ehkä kirjastoluokittelun puolesta ja genren isossa kuvassa kyllä, mutta sisällön ja tarkemman tyylin puolesta et. Harva kuitenkaan kirjoittaa noin avointa päiväkirjamaista kirjettä isälleen. Sä olet elämäjulkaisija, vaikka se ei netissä tapahtunutkaan niin sä olet rohkea. Mä kuitenkin halusin kurssin aikana tutustua uudenlaisiin elämäkertakirjoittamisen tyyleihin, joten tuo kirjasi upposi siihen hyvin. Vaikka siitä ei kirjoitettu muuta kuin lukupiiriraportti, niin silti se avarsi paljon. Samoin kuin fanifiktio.
– Sie käytät nii hienoi sanoi, et eihä kukkaa sinnuu ymmärrä.
– Niin, joskus asiat kätkeytyvät sanojen alle ja hämmentävät, myhähti Tommi, – mutta ovat kuitenkin melko tavallisia. Ja kätkevät sisäänsä elämän. Mä huomasin tämän, kun kirjoitin Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan pohjalta Kirje täältä jostakin. Ja vaikka sä et olekaan Antti todellinen ihminen, niin sä elät siellä kansien välissä ja mä ajattelen, että susta voidaan hyvin kirjoittaa elämäkerrallista tekstiä. Tätä samaa pohdintaa kävi kurssikaverini Aino (Kolehmainen 2022) omassa esseessään.
– Mites mie sitte? Oliks miust mitää hyötyy siulle?
– Eemil, kun tutustuin sun elämään ja suunnittelin sen pohjalta erilaisen elämäkerran, niin mulle avautui täysi uusi maailma. Kun pääsin multimodaalisesti eli moniaistillisesti (kts. Mikkonen 2012, 298–300) yhdistelemään puhetta, ääntä, liikkuvaa kuvaa ja tekstiä, niin se oli uutta ja mä innostuin siitä. Ja sä olit itse oikeutettu päähenkilö siinä teoksessa. Ja mä uskon, että se ei jää tähän, vaan mä hyödynnän sitä jatkossakin.
– No, sithä miust ol hyötyy.
– Oli, paljonkin. Teistä jokaisesta oli. Kun tutustuin teidän elämiinne, niin tarinat pukkasivat sieltä pintaan. Niin kuin Veikko Lavi lauloi aikoinaan, että jokainen ihminen on laulun arvoinen, niin mä voisin päivittää sen niin, että jokainen ihminen on tarinan arvoinen. Te muistutitte mua siitä. Mä tulen liikkumaan silmät ja korvat vielä enemmän aukinaisena, jottei mikään mielenkiintoinen tarina livahtaisi ohitse. Harmittaa vaan, kun työ haittaa tätä harrastustoimintaa, eikä pysty antamaan tälle niin paljon aikaa, kun haluaisi. Sen huomasi taas tämän kurssin aikana.
– Mä olen hyvä ja samalla surullinen esimerkki siitä, että elämänmatkalla kertyy paljon kokemuksia, joita voi hyödyntää kirjoituksissa joskus, vakuutti Otto.
– Totta, mutta kun ne ovat elämänmakuisia, niin niihin pystyy helposti samaistumaan. Ja yksi tutkija, Östman (2017, 39) puhuu, että samankaltaiset taustat ja kokemukset synnyttävät yhteenkuuluvuuden tunnetta. Mulla ei ole samanlaisia kokemuksia kuin teillä, mutta samankaltaisia kylläkin. Mun elämässä on ollut omat Lammioni, mua on väheksytty ja kohdeltu väärin. Ja kun olen tutustunut teidän elämiinne, olen samalla muistellut omaani ja rakentanut menneestä ja itsestäni kuvaa. Ja identiteettiä myös (Miettunen 2014, 175). Ja muistelemisen vaikutusta menneisyyden muokkaajana pohdiskelin esseessäni Kiikkustuolin voimalla.
– Muistaha sie Tommi kenen kans sie täs oikei haastelet. Eiköhä myö palata maa pinnal ja haastella vähän arkisimpii asio.
Eemil ja Otto nyökyttelivät vieressä ja niin nämä neljä miestä jatkoivat keskustelua arkisempien asioiden parissa.
1 Satusuomalainen äänestys 2006.
LÄHTEET
Gabrielsson, Otto. 2020. Rikkaruoho – viimeinen kirje isälle. Helsinki: Kustantamo S & S.
Kolehmainen, Aino. 2022. Kenen tulkinta minä olen. Opintoessee. Luova elämäkerrallinen kirjoittaminen kurssi (KIKA4001).
Linna, Väinö. 2017. Tuntematon sotilas. Helsinki: WSOY, 432–433.
Miettunen, K.-M., 2014. Muistelu historiankirjoituksen haasteena ja mahdollisuutena. Teoksessa J. Hakkarainen, M. Harkimo & J. Virta (toim.) Muisti. Acta Philosophica Tamperensia (6). Tampere University Press, 171–177.
Mikkonen, K. 2012. Multimodaalisuus ja laji. Teoksessa V. Heikkinen, E. Voutilainen, P. Lauerma, U. Tiililä & M. Lounela (toim.) Genreanalyysi – Tekstilajitutkimuksen käsikirja. Helsinki: Gaudeamus, 296–308.
Satusuomalainen äänestys. 2006. https://www.iltalehti.fi/viihde/a/200608245037278 Haettu 7.5.2022
Östman, S. 2017. ”Millasen päivityksen tästä sais”? Elämäjulkaisijuuden kulttuurinen omaksuminen. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. Väitöskirja.
Kirjoittajan matkassa 