Usein vaikeistakin asioista seuraa jotain hyvää. Tästä minua on toistuvasti muistuttanut koirani Humu, jonka kanssa aloitin yhteisen matkan keväällä 2011 viimeistellessäni eläinlääketieteen opintojani. Pentukoiran kanssa iski kaikesta edeltäneestä koirakuumeesta huolimatta kriisi, ja vastuun painaessa harteitani kuvittelin aluksi koiran pilanneen elämäni. Kun sitten jouduin luopumaan Humusta kymmenen vuotta myöhemmin, oli tuosta elämänpilaajasta jo kehkeytynyt minulle tärkeä ja rakas kumppani. Kriisi koetteli jälleen surun muodossa, tunsin itseni vaillinaiseksi ilman vierelläni tassuttelevaa kaveria.
Olin samaan aikaan aloitellut Kirjoittamisen opintoja, ja tietokirjoittamisen kurssilla päässä pyörinyt menetys jalostui kirjaideaksi. Jakaisin Humun kanssa kulkemamme matkan, ja sovittelisin sen oheen eläinlääkärin neuvoja koiran elämänkaaren varrelle. Ilokseni opettaja Panu Hämeenaho innostui kirjaideasta, ja niin innostui myös kustannusosakeyhtiö Otava, jonne rohkenin lähettää hyvää palautetta saaneen tietokirjasuunnitelmani.
Kustannussopimuksen solmimisesta alkoi melkoinen matka, jota olen saanut sittemmin analysoida myös terapeuttisen kirjoittamisen kurssilla. Kirjoittaminen lähti liikkeelle oman surun ja menetyksen työstämisestä, enkä pihdannut henkilökohtaisia kokemuksia kirjoittaessani auki sitä tyhjyyden tunnetta, joka minua raastoi koiraystäväni kuoltua. Vaikka kirjan rakenne etenee kronologisesti koiran elämää seuraten, tunsin tarvetta aloittaa tekstin tuottamisen loppupäästä ja käydä ensin läpi tuore suruni, jota kirjoittaminen tuntui helpottavan.
Pikkuhiljaa etenin matkassamme taaksepäin ja palasin niihin vuosiin, jotka sain Humun kanssa jakaa. Kuinka ollakaan, Humu tuntui kulkevan kanssani, kun kirjasin käänteitämme paperille. Sain kirjoittaa eläväksi kuolleen; jälleen olevaksi jo kertaalleen kadotetun. Juhlistaa kirjoittamalla elämää, jonka olimme yhdessä jakaneet.
Haastavimmat, mutta myös antoisimmat hetket kirjoitustyössä koittivat, kun editointivaiheessa oli aika ajatella itseni lisäksi myös lukijaa. Vaikeinta oli kertoa, miten surusta selvitään, olihan omakin surutyöni yhä kesken. Kirjan loppu piti kuitenkin saada nousemaan ja tuomaan lukijalle raskaasta aiheesta huolimatta toivoa ja valoa. Kustannustoimittajani tärkeällä kannustuksella jouduin pureutumaan tekstini ytimiin sellaisella syväluotauksella, että löysin lopulta sanojeni taakse. Sieltä löytyi jotain kaunista, jotain, joka kirkasti minullekin uudella tavalla yhteisen matkamme merkityksen. Se palautti mieleeni Humun minulle antaman ensimmäisen opetuksen: vaikeistakin asioista voi seurata jotain hyvää.
Suruni käsitteleminen kirjoittamalla on lisännyt itsetuntemustani ja auttanut samalla luomaan jotain uutta minulle tärkeimpien asioiden pohjalta. Esikoisteoksessani Kumppanina koira (Jyrkinen, 2023) yhdistyvät intohimoni kirjoittamiseen, ammattini eläinlääkärinä sekä kiitollisuus siitä matkasta, jonka olen saanut rakkaan ystäväni rinnalla kulkea.
Venla Jyrkinen
Jyrkinen, V. (2023). Kumppanina koira. Helsinki: Otava.
Kirjoittajan matkassa 