Taas on se aika vuodesta, kun uudet kirjoittajanalut hakevat ensimmäisin haparoivin askelin kohti kirjoittamisen opintoja! …Tai ehkä se olin vain minä, joka tunsi olonsa huteraksi. Olin syksyllä jänistänyt hakutekstin lähettämisestä, enkä kevään haussa huomannut pientä printtiä, jossa luki ”vain maksulliseen tutkinto-ohjelmaan hakeville”. Kiskoin lompakkoni nyörejä ja odotin jännityksensekaisella kauhulla, millaisen tuomion saisin. Ja kuin ihmeen kaupalla voitin arvonnassa – luit oikein, pääsin lopulta sisään arvalla – enkä ole katunut päivääkään sitä, että yritin.
En muista enää, mitä hakuesseeseeni kirjoitin, mutta yksi tehtävän taustamateriaaleista oli tämän samaisen blogin artikkeli ”Kallen kiipeilypuu” (2014). Sen on kirjoittanut Panu Hämeenaho, ja se alkaa seuraavasti: ”Kirjoittaminen ja lukeminen ovat oikeastaan sama asia, niin kaunokirjallisen työskentelyn kuin hyvinvoinnin kannalta.” Luulin ymmärtäväni Hämeenahoa täysin lukiessani hänen tekstiään esseetäni varten: kirjoittavan ihmisen on myös luettava paljon, jotta hän voi kasvaa ja oppia lukemansa kautta niin ihmisenä kuin kirjoittajana. ”Lukutaidon kehittyessä tietoisuus tekstistä kasvaa, ja [–] tämä tietoisuus voi auttaa löytämään välineitä sovellettavaksi omaan kirjoittamiseen.”
Mutta nyt, vuosi kirjoittamisen opintoja taskussani, haluan päivittää aiempaa käsitystäni. Kyllä, kirjoittava ihminen on ennen kaikkea lukeva ihminen: kaunokirjallisia tekstejä lukeva, uutisia, artikkeleita, esseitä, jopa mainoksia! Mutta kaikkia näitä tekstejä yhdistää yksi rajoittava tekijä – ne ovat kaikki valmiita. Kirjoittavan ihmisen on hyödyllistä lukea myös tekstejä, jotka ovat keskeneräisiä. Rykäyksiä, raapustuksia, sekä haparoivia alkuja, joilla ei ole vielä päätä eikä häntää, mutta kenties jonkinlainen ydin tai rungon aihio. Nämä antavat kirjoittajalle perspektiiviä, ja opettavat suhtautumaan omaan tekstiin lempeästi. On helpompaa hyväksyä oma keskeneräisyytensä, kun näkee, että muutkin ovat sitä joskus.
Muiden kirjoittavien ihmisten kirjoitusprosessien seuraaminen on ollut mielestäni yksi kirjoittamisen opintojen isoimmista anneista. Yllätyn joka kerta positiivisesti siitä, miten erilaisiin lopputuloksiin kurssitoverini ovat päätyneet kuultuaan saman ohjeistuksen.
En voi myöskään kyllin puhua vertaistuesta, sillä aloitteleva kirjoittaja ei välttämättä löydä sitä lähipiiristään. Olemme kirjoittamisen kursseilla puhuneet yhdessä kaikesta siitä työläästä, mieltä raastavasta ja hiuspohjaa kutkuttavasta, mitä kirjoittamiseen liittyy. On ollut huojentavaa kuulla myös muiden suusta, että sen ja sen esseen tai välitehtävän kirjoittaminen oli vaikeaa ja nähdä, miten siitä on silti selvitty. Omien tekstien ”ruman” ja ”pahan” jakaminen on ollut hämmentävän hyvä kokemus. Ihmiset ovat löytäneet niistä joka kerta myös jotain hyvää.
Palautteen saaminen omasta tekstistä on aina vähän pelottavaa, mutta myös hyvin palkitsevaa. Kirjoittaja muodostaa usein henkilökohtaisen siteen tekstiinsä, joten kriittinen palaute voi ottaa koville. Olen onnekseni saanut jakaa tekstejäni huoletta, sillä tiedän että kurssitoverini ymmärtävät palautteen merkityksen. Tylystä tai perusteettomasta palautteesta kun ei hyödy kukaan, ja pelkkä hehkutus voi tehdä kirjoittajan sokeaksi omille virheilleen. Onkin ollut mahtavaa saada kurssitovereilta vertaispalautteena sekä risuja, ruusuja että parannusehdotuksia – suuri kiitos siitä kaikille! Ohjenuorani palautteen vastaanottamisessa on ollut seuraava: Lukija löytää tekstistä parhaiten kohdat, jotka eivät toimi. Mutta kirjoittaja tietää parhaiten, miten ne saadaan toimiviksi.
Kirjoittamisen opinnot ovat tarjonneet minulle yhteisön, inspiroivan palautekanavan sekä paljon uusia näkökulmia kirjoittamiseen. Lopulta kirjoittajaksi oppii vain tekemällä, ja taskussani onkin jo vino pino erilaisia tekstilajikokeiluja ja pidempiä aloituksia perusopintojen kursseilta. Ehkä joku niistä päätyy vielä kansien väliin; tai sitten ei. Mutta kunnes tiedän tarkemmin, aion jatkaa haparoimista, ja ottaa ilon irti uusista oivalluksista!
Sini Kallio
Kirjoittajan matkassa 