Olen viimeiset kolme vuotta työstänyt pitkän scifi-elokuvan käsikirjoitusta tavoitteena saada se merkittävään ulkomaiseen tuotantoon. Ymmärrän. Koko yritys saattaa kuulostaa silkalta scifiltä, mutta odotahan hetkinen…
Tarina syntyi yli kymmenen vuotta sitten kirjoittamisen perusopinnoissa satuna maasta, jossa oli saatu selville ajan olemus: viisaat olivat oivaltaneet, ettei aika ollut jotakin, joka virtasi tuolta tänne, vaan jotakin mihin ihmiset ja muut elävät olennot virtasivat. Ja että tietyt ihmiset pystyivät valitsemaan, mihin aikaan kulkisimme.
Sadusta tuli novelli ja novellista romaanin alku. Ja alusta kasvoi sieltä täältä kokoon kurottu romaanin runko, joka kulki sanojen tilkkutäkkinä mukani vuosia. Aina välillä otin sen esiin, kääntelin ja katselin, pistin pisteen sinne, käänteen tuonne ja taittelin takaisin koriin. Kokonaisuus ei tahtonut ottaa oikein muotoa, eivätkä värikkäät tilkut löytäneet oikeaa sijaansa.
Sitten hain Kriittisen korkeakoulun elokuvakäsikirjoittamisen kurssille ja kaikki tuntui loksahtavan paikoilleen — yhtäkkiä käsissäni oli oikeat elementit: päähenkilön psyykkinen ja henkinen matka, sivuhahmojen arkkityyppien kavalkadit ja hyvän ja pahan ylittävä kliimaksi, jossa syntyy uusi maailma, joka ei enää palaa entiselleen.
Kun myönsin, että kyllä, rakastan elokuvia ehkä vielä piirun verran kirjojakin enemmän, tarina otti tyytyväisyyttä hyristen muodokseen elokuvakäsikirjoituksen.
Ja siinä muodossa olen sitä työstänyt viimeiset kolme vuotta. Ehkä en olisi pelkällä omalla uskolla sitä jaksanut työstää niin pitkään, mutta jotenkin ihmeellisesti kohdalle on osunut juuri oikeita ihmisiä juuri oikeaan aikaan auttamaan, sparraamaan, mentoroimaan ja kannustamaan eteenpäin. Olen ahminut oppia kohtaamiltani ihmisiltä, kirjoittamisen aineopinnoista, kirjoista, videoista, podcasteista ja rakastamieni elokuvien käsikirjoituksista.
Alussa kutsuin kirjoitusmatkaa maratoniksi, jonka loppusuoran kuvittelin jo häämöttävän edessäni — sitten taas uusi lukija näytti jotain, mitä tekstille ehdottomasti kannattaisi tehdä. Vaikka en tiennyt vielä miten, huokasin, otin tilkkutäkin työpöydälle ja aloin taas opetella uutta tapaa, jolla kutoa sanoja.
Loputtomalta tuntuva hiominen voisi olla pakkomielle, mutta jos tavoitteena on päästä kansainväliseen tuotantoon, riittävän hyvä ei riitä – ei aina edes erinomainen. Silti myös studioiden ulkopuolelta päätyy tuotantoihin käsikirjoituksia.
Omasta verkostostani löysin managerin, jonka kanssa olemme pohtineet, miten käsikirjoitusta kannattaa tarjota, kenelle ja millä tavalla – mutta ehkä tärkeimpänä sitä, mitä itse haluan. Jos tarina on itselle syvällinen ja merkityksellinen, haluaa löytää myös ihmiset, jotka näkevät siinä saman potentiaalin ja pystyvät viemään sen valkokankaalle.
Rajaaminen juuri tiettyihin tuotantoyhtiöihin pienentää markkinaa, mutta toisaalta kohdistaa sen niihin, joille tarina ehkä parhaiten resonoi. Mutta miten varmistaa, että ohjaaja tai tuottaja tunnistaa tekstistä elokuvan, jonka hän haluaa nähdä — ja tehdä?
Löysin editorin, joka aidosti tuntee sen tuotantomaailman, jonne olen tekstiä tarjoamassa. Hänen palautteensa tarkoittaa jälleen uutta muokkauskierrosta — toivon mukaan tällä kertaa viimeistä — mutta olen jo hyväksynyt, että kirjoittajana kannattaa olla terveellä tavalla itselleen vaativa: Jos voin oppia jotain uutta, yritän. Jos voin jotain tehdä paremmin, yritän. Jos voin yrittää vielä paremmin — yritän.
Matkasta, jota luulin maratoniksi, tulikin sarja maratoneja. Ja sarjasta maratoneja ultrajuoksua. Mutta samalla juoksu on keventynyt, ja olen alkanut nauttia siitä eri tavalla. Ehkä tämän ei tarvitse loppua. Sen kun laittaa sanoja toisen eteen.
Santeri Lanér
Kirjoittajan matkassa 