Muusa voi inspiroida fiktiivisten tekstien kirjoittajaa, mutta asia- ja tietotekstien tekijä pysyköön lestissään. Jotakin tämänsuuntaista saatoin ajatella aiemmin, kunnes muusa hivuttautui omaan kirjoittajaelämääni.
Muusa, siinä vaiheessa vain nukke, syntyi Kainuun itärajalla, vienankarjalaisella kielileirillä, jossa sukelsimme karjalan kieleen kokemalla ja tekemällä. Käsiruatopajašša kiedoimme ja sidoimme kangaspaloista perinteisen vienalaisen suojelusnuken, varotuškuklasen. Hiljaa mielessäni vaatetin kuklasen metsän emännäksi ja suojelijaksi, hyväksi haltiaksi – oltiinhan tarinoiden, myyttien ja kalevalaisten runojen tyyssijoilla.
Sukupolvelta toiselle ja kädestä käteen siirtyneet kasvottomat nuket ovat olleet leikkikaluja, mutta myös auttajia ja pahalta suojelijoita. Aivan kuten esiäidit aikoinaan myös me työpajan keskittyneet kuklasten tekijät saimme kokea luomisen iloa sekä kätkeä nukkeihimme lämpimiä ajatuksia ja hiljaisia toiveita.
Uudessa asuinpaikassaan kuklanen tuntui etsivän paikkaansa ja tarkoitustaan. Kesän aikana se sai reissata kameralaukun taskussa luontoretkille ja kesätapahtumiin. Lopulta se löysi mielitehtävänsä työhuoneen kirjapinon vartijana. Sieltä se seuraa herkeämättä tekemisiäni.
Pikkuhiljaa kuklanen on alkanut tuntua muusalta. Sen hiljainen läsnäolo on kuin kuisketta, joka ohjaa muihin maailmoihin eksyneitä ajatuksia takaisin kauan sitten koettuun ja vielä tuntemattomaan, jatkamaan esiäitieni tarinoita. ”Etsi meidät, hae tietoa nimien takaa.”
Rauhoittuminen ja laskeutuminen kirjoittamisen ääreen vaatii toisinaan lukemattomia rituaaleja ja epämääräistä pikkupuuhaa. Siinä ei tunnu olevan mitään järkeä – vai onko? Ehkä sittenkin tarvitsen tuon siirtymän, joka raivaa tilaa kirjoittamiselle ja johdattaa kohti itselle tärkeää. Kutsun mukaan myös muusan, että se auttaisi karsimaan pahimpia rönsyjä ja tasoittaisi tietä muusta arjesta kirjoittamisen maailmaan.
Kirjoittamisen opintojen ydintä on palautteen antaminen ja saaminen oppimisympäristön ja verkkotapaamisten keskusteluissa. Muulloin kuklanen on muusan roolissaan ainoa työkaverini ja -yhteisöni. Voin luottaa, että se on aina puolellani – palloseinä ajatusten testailuun. Sen hahmo voi ruokkia mielikuvitusta ja muistuttaa, että asia- ja tietotekstitkin jäävät harmaiksi ilman tarinoita, kokemuksia ja elävää elämää.
Kriitikoksi en kuklasta huoli, sillä oma sisäinen kyseenalaistaja on jo riittävä vastus. Annan muusalle kuitenkin luvan herätellä ja muistuttaa, että asioita voi lähestyä myös toisin, leikkiä ja taikaa unohtamatta.
Ella Karttimo
Lähteenä muusan pohdinnassa: Karjula, E., Kouri, J. & Mahlamäki, T. 2024. Luovaa kirjoittamista tutkijoille. Luku Rajaa ja hiljennä. Kirjoittamisen rituaalit ja muusat. Tampere: Vastapaino, 83–98.
