Suomen pinta-alasta melkein kolmannes on suota. Nevaa, luhtaa, lettoa, palsaa, aapaa. Ajatella, että suo on kaltaiselleni kaupunkilaiselle niin vieras. Oikeastaan se elää vain lapsuudesta tutuissa myyteissä – virvatulet houkuttelevat kulkijaa suolle, ja onpa sinne joku isottelija myös joskus loitsimalla upotettu.
Kirjallisuudessa märkä, syvä suo edustaa usein feminiinistä seksuaalisuutta: ”Aalo, Aalo, – piikaiseni Aalo, – tuletkos sudeksi suolle!” Ja suota onkin aina pitänyt tökkiä ja kaivaa, ojittaa ja kuivata. Tämä muokkaustyö on meillä saanut lähes raamatulliset mittasuhteet: ”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.”
Suo on pyörinyt mielessäni viime aikoina, ja se johtuu romaanista Suon villi laulu (suom. Maria Lyytinen). Delia Owensin esikoinen on ollut hurja menestys; siitä on otettu meilläkin jo kolme painosta ja kirjastoissa on edelleen pitkät jonot. Nuoren naisen selviytymistarinan tapahtumapaikkana amerikkalainen rämeseutu, ja lukijat ovat poikkeuksetta kehuneet romaanin luontokuvausta.
Luonto on aina ollut kirjallisuudessa läsnä, ja juuri nyt kaikki haluavat lukea, kirjoittaa tai julkaista sen suuren luontoromaanin. Kun pohdin tämän ajan luontoromaanien erityispiirteitä, etsimättä mieleeni tulee nainen, joka katselee luontoa hyvin läheltä. Hän tutkii sammalia tai hyönteisiä tai eläytyy jokihelmisimpukan elämään niin vahvasti, että se ylittää realismin rajat.
Esimerkiksi Anni Kytömäelle kirjailijuus on osa luonnon suojelemiseen keskittyvää elämäntapaa, ja hän on tehnyt konkreettista työtä raakkujen pelastamiseksi. Jokiluonnon lisäksi huomiota kaipaisi myös kotoinen suomme. Ojittamisella on kolmenkymmenen viime vuoden aikana saatu tuhottua suurin osa Suomen soiden ikivanhoista ekosysteemeistä.
Soita kuivataan, jotta saataisiin aikaan talousmetsiä, ja puita kaadetaan paperia varten. En osaa sanoa, onko luontoromaanin julkaiseminen varsinainen ekoteko, mutta ehkä se kuitenkin kertoo kollektiivisesta havahtumisesta, josta seuraa myös konkreettisia askeleita.
Suon villi laulu on pyörinyt mielessäni, koska en pitänyt siitä lainkaan. Se on viheliäinen luontoromaani, eksotistinen, esineellistävä ja vanhanaikainen prinsessasatu. Viihteessä sinänsä ei ole mitään vikaa, mutta rehevät luontokuvaukset eivät sitä muuksi muuta, päinvastoin.
Jos luonto näyttäytyy romaanissa häkellyttävänä ja erityisenä, kertojalla on siihen ulkopuolinen näkökulma. Hän katselee sitä kuin vierasta. Tuttua maisemaa tai peilikuvaa tuskin jaksaa eritellä ja hehkuttaa, sillä se kietoutuu mukaan arkisen elämän kuteeseen, vaikka olisi kuinka poikkeuksellinen. Kun suota katsoo aidosti näkökulmahenkilön silmien kautta, se tuntuu tutulta, vaikka silmäkkeessä istuisi Näkki.
Asenteet ja valtasuhteet näkyvät siinä, miten kertoja asettuu suhteessa kerrottavaansa. Ylenpalttinen kuvailu vieraannuttaa. Tässä täytyy olla tarkkana erityisesti silloin, jos haluaa liittyä ikivanhaan jatkumoon ja yhdistää tekstissään luonnon ja naisen. Suotarinasta voi helposti tulla ojankaivuusaaga.
Outi Järvinen
Kuva: Eila Pääkkönen
Kirjoittajan matkassa 