Kirjoittamisen perusopinnoissa tutustutaan kirjoittamisen yhteisöihin sekä toimimalla käytännössä tällaisena yhteisönä että teorian avulla. Kun aloin tutustua käsitteeseen kirjoittamisen yhteisö, olivat Saara Turusen Sivuhenkilö-romaanin (2018, 67) minäkertojan sanat se, mikä minulle ensimmäisenä tuli aiheesta mieleen.
Ajattelen, ettei kirjailijuutta oikeastaan ole olemassa muuten kuin kirjoittaessa. Kaikki itse kirjoittamisen ulkopuolinen on pelkkää poseerausta. Eikä kirjoittamista voi oppia. Tai voihan sitä harjoitella yksinäisyyttä ja rahattomana vaeltelua pitkin katuja. – – Kirjoittaminen liittyy nimenomaan siihen, etten tiedä kuka olen tai mikä on tarkoitukseni maapallolla.
Kirjoittaja yksinäisessä kammiossaan on kenties yksi sitkeimmistä mielikuvista, joita kirjailijasta elätellään ainakin länsimaisessa kulttuuripiirissä. Myös pöytälaatikkokirjoittamiseen liittyy mielestäni sama aura; pöytälaatikkokirjoitukset ovat salaisia ja yksinäisyydessä laadittuja. Ne säilytetäänkin laatikon pimeydessä. Mikä on näiden yksinäisten kirjoittajien yhteisö?
Miia Toivio (2014) huomauttaa analysoidessaan runoilijoiden yhteisöjä, että kukaan ei kirjoita tyhjiössä. Kirjoittamisen yhteisö on hänen mukaansa läsnä oman kirjoittamisen henkilökohtaisissakin merkityksissä, sekä siinä että muodostuu sellaisia käsityksiä kuin ”julkaisukelpoinen” ja ”hyvin kirjoitettu”. Tekstit syntyvät toisten kirjoittajien ja lukijoiden kanssa muodostetussa järjestelmässä (emt.). Kirjoittaja ei siis ole yksin edes silloin kun luulee olevansa. Yksi teoria koko ihmisenä olemisesta on, että se on läpeensä sosiaalisesti konstruoitua; miksi silloin kirjoittajuus ei olisi?
Minusta onkin hauskaa pohtia, onko esimerkiksi Sivuhenkilön minäkertoja myös osa kirjoittamisen yhteisöäni. Kuka minulle puhuu kun hän puhuu? Hänhän on fiktiivinen hahmo, mutta puhuuko hänessä juuri se ei-tyhjiö, josta Toivio mainitsee? Jos tekstin kirjoittaminen nähdään sosiaalisena toimintana, johon kirjoittamisen perinteet ja sosiaaliset odotukset vaikuttavat, voisi kirjoittavan minäkertojan ajatella yhtenä äänenä samasta laajasta kirjoittamisen yhteisöstä. Minäkertoja olisi sosiaalisessa ulottuvuudessa syntynyt ääni, jonka kirjailija on suodattanut ja muotoillut esiin.
Sivuhenkilön minäkertoja tuntuu olevan sitä mieltä, että kirjailijuus on pohjimmiltaan silkkaa kirjoittamista. Kirjoittamisen ajatellaan tapahtuvan yksin. Kirjoittamisen ulkopuolisen osuuden kertoja näkee pelkkänä poseeraamisena, ei oikeastaan osana kirjailijuutta. Poseeraaminen on yksi tapa kuvata toimimista ihmisyhteisössä. Siihen kuuluu roolien ottamista ja tiettyjen odotusten mukaan toimimista.
Minäkertoja ottaa kuitenkin mukaan määritelmäänsä kirjailijuudesta nimenomaan yhteisestä kulttuurisesta kuvastosta lainattuja kirjailijan ominaisuuksia, kuten rahattomuuden ja yksinäisyyden. Myös Toivio kysyessään, voiko sosiokulttuurisen ulottuvuuden jättää pois kirjoittamisen opettamisesta, pohtii juuri samoja ominaisuuksia; hän miettii, voiko ”sosiaalisista kiemuroista ja oman lompakon paksuudesta” huolehtia erikseen, ja keskittyä siihen puoleen kirjoittamista, johon sosiaalinen ei ulotu.
Olen päätynyt lopulta siihen, ettei kirjoittamisen yhteisöllisyydestä voi päästä niin sivuun, etteikö yhteisön vaikutus sinne lainkaan ylettyisi. Kirjoittaja on usein myös lukija, ja intertekstuaalisuuden ja eriäänisten henkilöhahmojen kautta aukeaa pala genren sosiokulttuurista ja historiallista taustayhteisöä. Kosketus yhteisöön voi olla myös kommentoiva ja kriittinen.
Kaikista hauskinta on silti luultavasti kulkea rahattomana yhdessä juuri toisten ihmisten kanssa.
Hanna Rinne
Lähteet:
Toivio Miia 2014. Jaetaan sanoja – vuorovaikutus runon kirjoittamisessa. Teoksessa Parkko Tommi (toim.). Runon vapaus. Syventävä opas runon kirjoittamiseen ja lukemiseen. Helsinki: Avain, 159–182.
Turunen Saara 2018. Sivuhenkilö. Helsinki: Tammi.
Kuva: Hanna Rinne
Kirjoittajan matkassa 