Kirjoittajalle on hyväksi kysyä, mistä hänen kielensä oikein tulee. Mistä kaikkialta, aivan pienistäkin noroista, kokoaa vetensä se virta, joka itsen läpi pulppuaa tai jonka vietävänä on?
Olemme olentoina paljon huokoisempia kuin välillä arjessa ehkä oletamme. Huokoisuus tarkoittaa sitäkin, että voi mieltää itsensä kielen kulkureittinä. Virran kaikkia alkupäitä tai lähteitä ei ehkä näe, mutta sen tuntee, kuinka kieli tulee ulos, näkyviin, alkaa muotoutua tai levitä.
Hyvä virtaus tuntuu nimensä mukaisesti flowlta. Kirjoittaja etsii, tavoittelee, rakastaa sitä tilaa, ja kaikki ovat onnellisia.
Jos asia olisi vain näin, tämänkin tekstin voisi lopettaa tähän.
Mutta virran voima on eräänlainen mysteeri. Kirjoittaminen onkin myös eräänlaista käänteisyyttä: mahdottomuutta pysäyttää tai tukkia kulkureittiä. Se purskahtaa esiin oudoista kohdista vääriin aikoihin. Se jättää jälkiä, joita ei saa pois. Se voi kaataa vanhoja rakennelmia tai ehdottaa uusia.
Ajattelen nyt pikkulasta kumisaappaissa ja kurahanskoissa patoa rakentamassa keväällä sulamisvesien aikaan. Lapsen paikalle kokoamat kivet ja laudankappaleet onnistuvat pysäyttämään veden virtaamisen joksikin aikaa, mutta sitten paine käy liian suureksi, rakennelma antaa periksi ja vesi lähtee jälleen juoksemaan.
Aikuinen ymmärtää, ettei veden kuulukaan pysähtyä. Silti patotyömaaleikki kiehtoo ja koukuttaa. Sen pakonomaisesta keskeyttämisestä ennen aikojaan voi seurata melkoinen raivari.
Kirjoittajassa on samanaikaisesti sekä tuo patoa rakentava lapsi että häntä vartioiva aikuinen. Lapsen pitää saada uskoa luomukseensa, aikuinen taas valvoo, ettei lapsi kastu kokonaan, saati uppoa liian syvälle. Lapsi olettaa, että kunhan hän saa riittävän hyvät rakennusmateriaalit ja oppii rakentamaan vielä suuremman ja tiiviimmän padon, jonain päivänä se vielä kestää. Aikuinen lupaa auttaa ja samalla ymmärtää, että lopulta veden virtaamisessa tai virtaamatta jäämisessä on kyse jostain muusta kuin vain lapsen rakennustaidosta ja sinnikkyydestä.
Lapsen ja aikuisen välineet yhdessä: sinnikkyys, usko lopputulokseen, rakennusainekset ja rakennustaito, apu, ”sen jonkin muun” tiedostaminen.
*
Nämä välineet ovat siis kirjoittajan työpöydällä, siellä missä hän rakentelee omia maailmojaan. Välineet kuuluvat kognition maailmaan: niitä etsitään, kootaan, opitaan, käytetään, hiotaan.
Mutta veden tavoin kieli on ylirajainen, yli-inhimillinen, jälki-inhimillinenkin kulkija. Sen ei tarvitse noudattaa ajan ja paikan rajoja. Siinä voi olla mitä vain, ja aivan kaikki on mahdollista. Se voi kuivua tyhjiin tai tulvia laajoille alueille. Se voi sataa myrskytuulten mukana tai laskeutua iholle pehmeänä sumuna. Se voi kantaa mukanaan monenlaisia näkymättömiä hiukkasia kaukaakin.
Ajattelen kieltä eräänlaisena nestemäisenä, monia muotoja etsivänä ja löytävänä aineena, joka pusertuu huokoisesta kehosta. Suuri osa on huokoisuuksia lävistävää ja yhdistävää kulkutavaraa, tullutta, aikansa pysynyttä ja ulos virtaavaa. Mutta on myös jotain, mikä tuntuu eritteenkaltaiselta. Sellaiselta, johon keho on jättänyt jälkensä. Jotain on työstetty, prosessoitu, mutta tietoisuuden tavoittamattomissa.
Kirjoittajalle havainnot ovat hieman kuin eritettä: yhdistelmiä kehossa kulkevasta ja tapahtuvasta sekä ulkopuolisen maailman impulsseista. Nämä voivat valua kieleen, sekoittaa siitä erityisen koostumuksen yhteistä, omaa ja tuntematonta.
”Eritteiden” prosessi on kehonsisäinen. Sitä ei voi seurata suorin aistihavainnoin, kuten aikuinen voi katseellaan seurata lapsen padonrakentamista. Mutta kehon prosesseja voi tuntea, etsiä ja kirjoittaa näkyviin.
Somaattisessa kirjoittamisessa yhdistetään kehon havaintoja tutkivia ja vahvistavia työtapoja ja vapaata ja eri tavoin ohjattua kirjoittamista. Soma on filosofi Thomas Hannan termi ja se tarkoittaa yksilön ensimmäisen persoonan kokemusta kehostaan: elävää, tuntevaa ja havaitsevaa olemusta. Lääketieteen termistössä somaattinen taas viittaa kehon valmiuksiin käsitellä aistimusinformaatiota ja vieläpä siihen hermoston osaan, jota voi stimuloida (erotuksena autonomisesta hermostosta, jota ei voi säädellä tahdonalaisesti). Tähän stimulointiin perustuvat lukuisat keholliset harjoitusmuodot joogasta meditaatioon ja Aleksander-tekniikasta Feldenkrais-menetelmään, ja kaikkia niitä voi kokeilla ja soveltaa kirjoittamisen virikkeinä.
Ylipäätään kirjoittajan on hyödyllistä lähestyä kehoa omanlaisensa tiedon lähteenä — tai virtana tai sumunkaltaisena laskeutumisena ja tiivistymisenä huokoiselle pinnalle. Keskeisenä kysymyksenä voi esimerkiksi olla, mitä muuta on kaiken tähänastisen tietämisen takana. Mitä menneiltä sukupolvilta perimää kirjoittaja kantaa mukanaan tai millaisia kokemuksia häneen on tallentunut kohtaamistaan asioista tai ihmisistä? Millaista on olemassaolo tietoisten kerrosten ohella ja mikä kaikki lävitse virtaa? Kuinka tämä kaikki voi liueta kieleen?
Johanna Pentikäinen
Aiheesta lisää:
Johanna Pentikäinen 2022. Developing Somatic Writing from the Perspective of the Feldenkrais Method. Scriptum 2/2022.
Leena Rouhiainen 2006. Mitä somatiikka on? Liikkeitä näyttämöllä, toim. Pia Houni, Johanna Laakkonen, Heta Reitala & Leena Rouhiainen. Teatterintutkimuksen seura, 10– 35.
Kuvat: Johanna Pentikäisen kotialbumi
Kirjoittajan matkassa 